Oho, onkin vierähtänyt jo viisi viikkoa edellisestä bloggauksestani! Tämä on harvinaisen pitkä tauko blogissani. Tauon syynä on ollut Venetsian matka, pitkittynyt nuha, Lumooja-kirjallisuuslehden uuden numeron tekeminen ja se, että olen julkaissut useamman kulttuurijutun verkossa uudessa Rapport-joukkorahoituspalvelussa.

Tämän viikon maanantai-iltana kävin kuitenkin jälleen teatterissa. Sara Mellerin (s. 1986) ohjaama Father Fucker sai ensi-iltansa Baltic Circle -festivaalilla viime marraskuussa, jolloin paikat vietiin käsistä. Olinkin ilahtunut, että esitys vierailee parhaillaan Helsingissä Q-teatterissa. Sara Melleri on kiinnostava ja raisu taiteilija, joka on esiintynyt muun muassa elokuvissa Sisko tahtoisin jäädä (2010) ja Syysprinssi (2016) sekä näytelmissä ja musikaaleissa kuten Spring Awakening (2009).

Father Fucker on viime vuonna perustetun HYPE-kollektiivin yhteisteos, joka yhdistelee musiikkia, kuvataidetta, teatteria ja lavarunoutta. Meller esiintyy lavalla yhdessä näyttelijä, tanssija, koreografi ja laulaja Markku Haussilan (s. 1986) kanssa. Haussilan ja Mellerin yhteistyö on välitöntä ja lämmintä sekä molemmilla on erinomainen komiikan taju.

On myös aina mukavaa, kun teatterissa soi elävä musiikki. Lavalla soittavat hauskoissa roolivaatteissa Linda Fredriksson saksofonia ja Jussi Österman sähköpianoa.

25372499989_531b40a6bb_k+(1)

Father Fucker käsittelee menetystä, surua ja kuolemaa. Kun Sara oli 10-vuotias, hänen isänsä jäi suojatiellä auton alle ja sai aivovamman. Isä oli boheemin runoilijan perikuvana pidetty Arto Melleri (1956–2005). Isä-Melleri vajosi koomaan, ja hänet todettiin 80-prosenttisesti aivoinvalidiksi, mutta hän silti kuntoutui. Kuitenkin Saran ollessa vasta 19-vuotias, isä kuoli.

Father Fucker on muotonsa puolesta hyvin etäännytetty aiheestaan. Esitys on tyyliltään enemmän parodinen ja abstrakti kuin raskas ja realistinen. Usein onkin tehokkainta käsitellä kevyesti synkkää aihetta. Esityksessä on uhoa ja kapinallisuutta sekä paljon symbolisia tasoja, joita katsoja voi pohdiskella

Esitystyyli on tosin niin mielikuvituksellinen, että juoneen voi olla vaikea hypätä mukaan, jos ei ole etukäteen lukenut siitä. Esitys ammentaa Sara Mellerin nuoruuden leikkimuotinäytöksistä ja fiktiivisista lehtijutuista, joita hän kirjoitti samalla kun hänen isänsä makasi koomassa. Mielikuvitusleikit heijastelevat lapsen yritystä käsitellä surua ja pelkoa. Melleri on kertonut kirjoittaneensa fiktiivisiä lehtijuttuja 16-vuotiaaksi asti.

Melleri ja Haussila esittävät kahta teini-ikäistä tyttöä, jotka isän lähestyvä kuolema saa pakenemaan mielikuvitusleikkeihin. Hahmot leikkivät olevansa muotisuunnittelija Gianni Versacen (1946–1997) kuvitteelliset huippumallityttäret Liv ja Claudia Versace. Tuska on helpompi kohdata kaksin kuin yksin, vaikka siskokset myös kilpailevat keskenään, jopa suremisen syvyydestä.

Gianni Versace murhattiin vuotta ennen kuin Arto Melleri joutui auton yliajamaksi. Huippumallien luksusmaailma tarjoaa hupsun pinnallista ja karkinväristä eskapismia. Toisaalta media ja yleisö tahtovat tirkistellä nuorten naisten henkilökohtaiseen elämään.

fatherfucker_promo_highreso_viivhuuska-web-672x372

Huippustylisti Minttu Vesala vastaa esityksen provokatiivisesta, vinon seksikkäästä ja groteskista puvustuksesta, johon kuuluvat muun muassa vulva-päähineet, reisiin asti ulottuvat punaiset pvc-muovisaappaat, kimallemekot sekä ihonväriset ja läpikuultavat jumppapuvut.

Lavastus on yllättävä ja makaaberin kiehtova. Tapahtumat sijoittuvat kuolevan isän ruumiin sisään. Lavalla olevat jättimäiset, kankaiset sisäelimet toivat mieleeni viime talvena Sinne-galleriassa Iso-Roobertinkadulla näkemäni, suurista sisäelimistä tehdyn unien metsän. Näytelmän tiedoista selvisikin jälkikäteen, että lavastuksen takana on sama taiteilija kuin Sinne-gallerian näyttelyssä: Corinna Helenelund (s. 1985).

Sisäelimet tuovat lavalle niin elämän kuin kuoleman konkreettisen fyysisen puolen, jota emme usein osaa tai halua ajatella. Sisäelinten jättimäinen koko saa myös näkemään ne enemmän muodon kautta, ja tässä tapauksessa yhdistää ne sisustuselementteihin ja asuihin. Ruumiinosien yllättävä koko ja käyttötarkoitus sekä ällöttää että huvittaa.

FatherFucker_HYPE4

Tarinassa isää ei nähdä lavalla, vaan painopiste on surevissa tyttärissä. Isästä kasvaa myös patriarkaatin ilmentymä, jolle tytöt kuvaannollisesti haistattelevat. Markku Haussila pohtii lavalla myös homoseksuaalisuutta ja homopojan suhdetta isäänsä.

Näytelmässä on myös paljon viittauksia 1990-luvun pop- ja televisioilmiöihin, mikä on varma tapa viihdyttää kolmikymppistä yleisöä. Muistan lukeneeni tutkimuksen, että tämän päivän kaksi- ja kolmikymppisten maut ovat täysin pirstaloituneita, ja ainoa yhdistävä tykkäämiskohde sukupolvellani on nostalgia.

Father Fuckeriin sopii hyvin sen tiivis 1,5 tunnin pituus. Esityskieli on englanti, mikä on luontevaa siinä mielessä, että hahmot ovat Yhdysvalloissa asuvia malleja ja tarinassa liikutaan amerikkalaisen MTV:n julkkismaailmassa. Helsingissä ei myöskään ole paljonkaan tarjolla englanninkielistä teatteria ulkomaalaisille ja maahanmuuttajille, joten Father Fucker on piristävä lisä tarjonnassa. Käytetty englannin kieli on sen verran yksinkertaista, ettei tule oloa, että mitään jäisi ymmärtämättä. Esitys on myös kokeellisen tyylinsä puolesta selvästi suunnattu joustaville ja avaramielisille katsojille, joille englannin kieli ei ole kynnyskysymys.

suuri_father_fucker_teemakuva

Viimeisessä kohtauksessa soi emotionaalinen pop-musiikki, ja Markku Haussila antaa vauhtia suolikeinussa kiikkuvalle Sara Mellerille, jolla on päällään vain pikkarit ja verkkosukkahousut. Kohtaus on esityksen kaunein ja voimakkain, ja jättää toiveikkaan olon. Hahmot ovat vapautuneet surun taakasta ja jatkavat elämässä eteenpäin vapaina ja avoimina.

Seuralaiseni, joka tunnetaan myös Extemporen bloggaajana nimimerkillä Lady Dandy, kommentoi Father Fuckeria näin:

”Pidin näytelmästä paljon, mutta jotenkin olisin kaivannut siihen enemmän loppukohtauksen kaltaista raakaa emotionaalista voimaa ja tätä kautta myös enemmän kosketuspintaa. Kuolevan isän kehon sisällä olemisen tematiikka oli jo ideana niin groteskin hieno, että siitä olisi voinut ottaa irti enemmänkin, joko vertauskuvallisesti tai käytännön toteutuksessa. Toisaalta myös uskon hahmottavani sitä maailmaa, mitä tekijät ovat tahtoneet toteutuksella välittää. Oli mielenkiintoista nähdä näin leikkisää, irrottelevaa ja kaoottistakin teatteria, joka villeydessään ja näennäisessä impulsiivisuudessaan muistutti minua paljon omistakin lapsuuden leikeistäni.”

Olimme katsomassa esityksen alennuslipuilla. 

Esityksiä oli Q-teatterissa viisi ajanjaksolla 6.6.14.6.2017. Father Fuckerin voi tosin nähdä myös ainakin Tampereen teatterikesässä 7.8. ja 8.8.2017.

Father Fucker Q-teatterin verkkosivuilla

Kuvat:  Viivi Huuska ja Tani Simberg

Esityskieli: englanti

Kesto noin 1,5 tuntia, ei väliaikaa

Ohjaus: Sara Melleri
Käsikirjoitus: Sara Melleri ja työryhmä
Dramaturgia: Johannes Ekholm
Esiintyjät: Markku Haussila, Sara Melleri
Saksofoni ja sävellys: Linda Fredriksson
Äänisuunnittelu ja sävellys: Jussi Österman
Valosuunnittelu: Julia Jäntti
Lavastus: Corinna Helenelund
Pukusuunnittelu: Minttu Vesala
Dramaturginen tuki: Jaakko Pallasvuo

Elisa Helenius
Tervetuloa kulttuuriblogiini! Olen helsinkiläinen kolmekymppinen kulttuurinystävä, jonka näkökulma on queer-feministinen. Olen myös Kulttuuriblogien päätoimittaja, turkulaisen kirjallisuuslehti Lumoojan päätoimittaja, journalismin opiskelija Haaga-Heliassa ja vapaa toimittaja. Taustaltani olen filosofian maisteri (yleinen kirjallisuustiede) Helsingin yliopistosta. Kahdessa kansanopistossakin on tullut opiskeltua (lehtijournalismia ja sanataiteita) sekä suoritettua yrittäjän ammattitutkinto. Nautin matkustelusta, elokuvista, filmifestivaaleista, teatterista, lukemisesta, median seuraamisesta, tribal fusion bellydancen harrastamisesta, tanssin katselemisesta (burleski ja baletti!), ulkona syömisestä ja uimisesta. Jos Helsingissä on avattu uusi kahvila tai taidenäyttely, löydät minut sieltä! Sateenkaarenmaalari syntyi tammikuussa 2011. Blogini on ollut aikaisemmin Cult24-kulttuurilehden verkkosivuilla ja sitä ennen Blogspot-blogisivustolla.