Koko Hubara on Ruskea Tyttö, mutta hän on myös paljon muuta: valtiotieteilijä, kalliolainen, kolmekymppinen, yksinhuoltaja, toimittaja, bloggaaja, hiphop-musiikin harrastaja, jemeninjuutalainen, evankelisluterilainen sekä heprean- ja suomenkielinen suomalainen.

Hän kuvailee olevansa ”tavallinen, hyvä ja kaunis”, niin kuin muutkin Ruskeat Tytöt. Tuossa kuvauksessa on voimaa.

Koko Hubarasta tuli kertaheitolla tunnettu nimi kun hän teki 14.2.2015 ensimmäisen merkintänsä blogiinsa nimellä Ruskeat Tytöt. Hubara osui selvästi ajan hermoon, sillä blogista tuli heti todella suosittu, niin ruskeiden kuin muidenkin suomalaisten keskuudessa.

Olen pitänyt blogista paljon ja tykkäillyt Hubaran postauksista Facebookissa. Muutaman kerran olen kokenut blogitekstien tyylin liian hyökkäävänä ja ehdottomana. En tiedä, olenko Hubaran kanssa täysin joka kohdassa samaa mieltä esimerkiksi kulttuurisen omimisen kysymyksestä kaunokirjallisuuden ja muun taiteen kohdalla. Mutta on hyvä, että Hubara nostaa tuoreita aiheita käsiteltäviksi julkisessa keskustelussa.

Bloginsa pohjalta Hubara on julkaissut maaliskuussa Likeltä esseekokoelman Ruskeat Tytöt, jonka alaotsikko on Tunne-esseitä. Tiesin heti, että tämä teos on pakko lukea.

Hubara tosiaan kirjoittaa isolla alkukirjaimella sekä Ruskeat että Tytöt. Näin hän korostaa kummankin sanan tärkeyttä sekä tuo suomenkieleen tavan kirjoittaa otsikoissa kaikki sanat isolla alkukirjaimella kuten englannin kielessä.

Suomessa ei aikaisemmin tainnut olla blogia, jossa ei-valkoinen suomalainen kertoo kaunistelemattoman rehellisesti siitä, millaisiin ennakkoluuloihin hän on törmännyt ja millaista hänen elämänsä on. Aihe on ajankohtainen nyt kun keskusteluilmapiiri Suomessa on koventunut maahanmuuton ja erilaisuuden ympärillä.

Hubara kertoo, kuinka hänen bloginsa sai alkunsa bileillan jälkeisenä krapula-aamuna hetken mielijohteesta. Hän alkoi silloin hahmottamaan, että hänen päässään on ollut kiristävä tunne vuosikausien ajan. Hän alkoi antaa sanoja kokemuksilleen vähemmistön edustajana.

”- – valkoisuus on meillä normi, eli itsestäänselvyys, näkymätön – valkoisille ihmisille, ei kaikille ihmisille näkymätön – rakenne, josta kaikki muut etnisyydet ja ihonvärit ovat poikkeuksia. Valkoisuus kuvittelee, ettei se itsessään ole etnisyys tai ihonväri, vaan kaikki muut ovat, aivan kuten mies on ihminen ja nainen on sukupuoli.”

Hubaran näköisiä tyttöjä ei ohjata koulussa suuntautumaan toimittajiksi, joten hänkään ei ollut varma, onko toimittajan työ mahdollista hänen kohdallaan. Aikuisena hän on tottunut olemaan yleensä toimituksen ainoa ruskea journalisti. Nyt hän on Suomen ensimmäinen ruskea mediapäätoimittaja, voidakseen toimia esikuvana muille Ruskeille Tytöille.

Maahanmuuttajien käsittely on Hubaran mukaan ongelmallista suomalaisissa aikakaus- ja sanomalehdissä, ei vain pienin piirin lukemissa valemedioissa. Toimittajien tulee ottaa vastuu siitä, keitä juttuihin valitaan haastateltaviksi ja kuinka rodullistetuista ihmisistä puhutaan mediassa. Yhteiskunnallisten rakenteiden ja valkoisen mediaväen pitää auttaa myös ruskeita ihmisiä pääsemään toimittajiksi ja valokuvaajiksi suomalaisiin lehtiin.

”Tästä ei koskaan puhuta missään. Ei koskaan. Valkoisten miesten Ruskeisiin Tyttöihin kohdistamasta seksuaalisesta väkivallasta ja omistajuudesta. Koska ainoa oikea seksuaalisen väkivallan muoto on se, jota valkoinen nainen kokee. Mieluiten ei-valkoisten miesten taholta.”

Tämä oli itsellenikin jälleen hyvä muistutus näin toimittajana, ettei rodullistettujen ihmisten tarvitse olla haastateltavia ainoastaan silloin kun lehtijuttu liittyy nimenomaan heidän ihonväriinsä, vaan ihan kaikenlaisissa jutuissa. Lisäisin, että tämä koskee myös esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä, naisia ja ei-terveitä ihmisiä.

Ruskeat Tytöt on Hubaran mukaan ennen kaikkea keskustelunaloitus. Se on suunnattu vertaistueksi toisille Ruskeille Tytöille Suomessa.

Koin tosin myös näin valkoisena suomalaisena saavani paljon kirjan lukemisesta. Tunnen raivoa ja ihmetystä siitä, että jota kuta kohdellaan epäreilusti vain ihonvärinsä vuoksi. Samalla tiedostan sen, että varmasti itsekin toimin välillä ennakkoluuloisesti, vaikka muuta kuvittelisin.

Teos on mukaansatempaava, ja sen vetovoima piilee voimakkaassa sanomassa, sujuvassa kielessä, rehellisyydessä ja tarkkanäköisyydessä. On myös aina mielenkiintoista päästä kurkistamaan jonkun toisen ihmisen / ihmisryhmän elämään ja näkökulmaan maailmaan.

Lisäksi vaikka olen tiennyt rasismista Suomessa, niin en ole tajunnut kuinka paljon ei-valkoiset suomalaiset ja maahanmuuttajat kohtaavat rasismia toisaalta rakenteellisesti yhteiskunnan ja toisaaalta yksilöiden taholta. Näennäisen viattomat ja hyvää tarkoittavatkin kommentit voivat kätkeä taakseen ennakkoluuloja ja vähättelyä. Hubara kertoo, kuinka raskasta on joutua jatkuvasti todistelemaan olevansa yhtä hyvä kuin muutkin, ja vielä ihmisille, jotka suhtautuvat häneen ja hänen kaltaisiinsa vihamielisesti.

En ollut täysin tajunnut, miten yksinäiseltä ja ulkopuoliselta tuntuu, kun ei näe itsensä näköisiä ihmisiä lehtien sivuilla, televisiossa, elokuvissa eikä opiskelu- ja työpaikoissa. Tai sitä ulkopuolisuuden tunnetta, että Hubaran äiti ja oma lapsi ovat valkoisia, joten hän ei voi jakaa yhteistä kokemusta samankaltaisesta identiteetistään itselleen niin läheisten ja tärkeiden ihmisten kanssa. Tuttu tunne muuten myös monelle queer-ihmiselle.

Teos oli minulle samaistuttava kertoessaan naisiin kohdistuvasta syrjinnästä. Samoin kirja oli samaistuttava kuvatessaan stressiä ja näkymättömyyden tunnetta, mitkä syntyvät kun elää missä tahansa vähemmistössä. Hubara oli nuorempana tuntosarvet valppaana vihjeiden varalle ja etsi käsiinsä ruskeiden naisten kirjoittamia kirjoja ja tähdittämiä elokuvia.

”Seuraavan kerran kun menin kirjastoon, etsin käsiini Maya Angeloun. Häneltä opin, että omaelämäkerrallisuus on tärkeää etenkin silloin, kun on sekä nainen että ei-valkoinen ihminen. Että kaikki se, mitä väitetään rumaksi, on kaunista ja taipuu runoksi. ”

Koko Hubara kertoo myös vierailuistaan sukulaistensa luona Tel Avivissa ja Jerusalemissa, mikä toi mukavasti mieleeni vuodenvaihteessa tekemäni lomamatkan samoihin maisemiin. Israelissa Hubara on ulkoisesti valtavirtaa, mutta häntä luullaan usein virheellisesti arabiksi. Hänen sukulaisensa, ruskeat jemeninjuutalaiset, taas ovat syrjitty vähemmistö Israelin valkoisessa juutalaisenemmistössä.

Hubara tuo esiin sen mielenkiintoisen pointin, ettei Suomessa tilastoida ihmisiä etnisyyden mukaan, koska toisessa maailmansodassa tällaisia tilastoja käytettiin Euroopassa väärin, kun ihmisiä etsittiin vietäväksi keskitysleireille. Hubaran mukaan etnisten tilastojen puute kuitenkin synnyttää yksinäisyyttä ja näkymättömyyttä, kun ei-valkoiset ihmiset eivät saa tietää, paljonko heitä asuu Suomessa. Syntymärekisterin mukaan hän on Suomessa syntynyt suomenkielinen suomalainen, eli hänen ruskeutensa jää täysin pimentoon tilastoissa ja lomakkeissa.

”Sillä yksinäisyys, se on vain tilastollinen harha.”

Ruskeat Tytöt on epäoikeudenmukaisuuden ja syrjinnän kuvauksistaan huolimatta myös voimaannuttava ja positiivinen. Teoksen sanoma on, ettei Ruskeissa Tytöissä ole mitään vikaa, vaan he ovat upeita ja voivat saavuttaa unelmansa.

Ajattelin lähiaikoina tutustua Koko Hubaran yhdessä Anu Partasen kanssa juuri suomentamaan mustan feministin Roxane Gayn kirjaan Bad Feminist (Like), joka kuulostaa huippukiinnostavalta!

 

Ruskeat tytöt Liken verkkosivuilla

Ilmestynyt: maaliskuussa 2017

260 sivua

Artikkelikuva: Elisa Helenius

Elisa Helenius
Tervetuloa kulttuuri- ja matkablogiini! Olen helsinkiläinen kolmekymppinen kulttuurinystävä, jonka näkökulma on queer-feministinen. Olen myös Kulttuuriblogien päätoimittaja, turkulaisen kirjallisuuslehti Lumoojan päätoimittaja, journalismin opiskelija Haaga-Heliassa ja vapaa toimittaja. Taustaltani olen filosofian maisteri (yleinen kirjallisuustiede) Helsingin yliopistosta. Kahdessa kansanopistossakin on tullut opiskeltua (lehtijournalismia ja sanataiteita) sekä suoritettua yrittäjän ammattitutkinto. Nautin matkustelusta, elokuvista, filmifestivaaleista, teatterista, lukemisesta, median seuraamisesta, tribal fusion bellydancen harrastamisesta, tanssin katselemisesta (burleski ja baletti!), ulkona syömisestä ja uimisesta. Jos Helsingissä on avattu uusi kahvila tai taidenäyttely, löydät minut sieltä! Sateenkaarenmaalari syntyi tammikuussa 2011. Blogini on ollut aikaisemmin Cult24-kulttuurilehden verkkosivuilla ja sitä ennen Blogspot-blogisivustolla.