Pieni elämä -romaanista on kirjoitettu kirjablogeissa ja kritiikeissä jo paljon ja se on herättänyt lukijoissaan kuten minussakin hyvin voimakkaita tunteita ja reaktioita.

Omaa näkökulmaani pohdittuani päädyin tarkastelemaan Pienen elämän ja myös parin Hanya Yanagiharan kirjailijahaastattelun presentaatiota seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Aihe on laaja, joten raapaisen sitä vain pinnalta. Tahdon kuitenkin käsitellä muutamaa asiaa, joiden esiinnostamisen koen tärkeäksi.

Pieni Elämä alkaa varsin klassisesta ja lähtökohtaisesti paljon käytetystä asetelmasta. Näyttelijänurasta haaveileva Willem, taiteellisesti lahjakas JB ja arkitehdin opintoja suunnitteleva Malcolm viettävät verrattain varsin vähävaraista nuoruuttaan New Yorkissa. Heidän joukossaan viihtyy myös salaperäinen ja melankolinen Jude. Ystävykset kokevat paljon yhdessä mutta tietynlainen etäisyys ja salaperäisyys säilyy kaikesta huolimatta Juden ympärillä. Hiljalleen romaani alkaa kietoa esiin Juden menneisyyttä ja sen traumaattisia tapahtumia ja kerronnassaan tavoittaakin jotain mitä olen harvoin kohdannut fiktiossa.

Juden henkilöhistoriaan ja kokemuksiin mennään sillä intensiteetillä ja yksityiskohtaisuudella, että tässä kohdassa koenkin aiheelliseksi ns. sisältövaroitukset, jotka myös trigger warning -käsitteellä tunnetaan eli

raiskaus, seksuaalinen hyväksikäyttö, väkivalta, itsetuhoisuus

.
.
.
.

Arvostan Pienessä elämässä sitä, että se ei ole perinteinen ”kärsin ja sitten pelastuin” tarina, joita fiktiossa ja myös mediassa riittää jo varsin paljon ja jotka eivät niinkään aina vastaa todellista elämää. Romaania on arvosteltu liiasta raadollisuudesta. Ymmärrän tämän osittain.

Judea on pitkällisesti hyväksikäytetty lapsuudessa ja hänet on manipuloitu ja pakotettu myös lapsiprostituutioon. En muista koskaan lukeneeni fiktiota, joka olisi käsitellyt hyväksikäytön tematiikkaa nimenomaan cis-mieshahmon näkökulmasta. Tästä romaania on kiitelty.

Pahoin traumatisoitunut ihminen saattaa usein toistaa traumaansa ja päätyä yhä uudelleen haavoittaviin tilanteisiin. Tätä ajatellen minulle Juden aikuisän käytös ei ole ”liioittelua”. Juden elämän kuvailu vaikuttaa lukijalle herkästi toisteiselta mutta traumatisoidun ihmisen elämässä samat ajatus- ja käytöskuviot (sekä myös Juden kohdalla itsetuhoinen käytös) saattavat toistua sellaisella vimmalla, että ns. traumattomamman ihmisen on siihen mahdoton samaistua. Se voi pelottaa ja herättää läheisessä empatian lisäksi hyvin monenlaisia tunteita, avuttomuutta, uupumusta, vihaakin. Näitä on romaanissa kuvattu hyvin ja mielestäni myös varsin realistisesti.

Arvostan tapaa, millä Yanagihara kuvaa Juden arkea ja koen, että monissa kohdin hän on kyennyt vangitsemaan jotain hyvin kirkasta ja oleellista Juden ajatuksista ja kokemuksista. Myös Juden läheisten elämää ja tunnesiteitä Judeen on kuvattu tarkkanäköisesti, sensitiivisesti ja tunneälyllä. Juden elämää tarkastellaan monesta näkökulmasta ja kuten Yanagihara on itsekin sanonut, Pieni elämä kertoo ennen kaikkea rakkaudesta ja siitä valtavasta voimasta, mitä rakkaus voi tuoda ihmisten elämään. Tässä on mielestäni romaanina sen hienous ja se jätti minuunkin lähtemättömän jäljen.

Yanagiharaa on arvosteltu liiallisesta eksplisiittisyydestä. Itse koen, että Judella yhtälainen on oikeus tulla kerrotuksi kuin muillakin fiktiivisillä hahmoilla. En näe, että kyseessä olisi ”lukijaa kiduttavaa” kerronta vaan ensisijaisesti Juden elämän kuvausta. Jos romaanin aiheet ovat syystä tai toisesta lukijalle liian raskaita, omaa intuitiota on tärkeää kunnioittaa ja jättää Pieni elämä lukematta. Romaanin rankkuus on tosin hetkittäin myös jyrätä sen vivaihteikuuden ja siinä piilevän voiman alleen.

En aivan hahmotakaan sitä, miksi Yanagihara on joissain haastatteluissa kertonut käyttäneensä eräänlaista liioittelua kerronnallisena keinona, toisin sanoen myös Juden kurjuuden maksimointia. Hän on myös vastannut saamaansa kritiikkiin, että hän tahtoikin vetää kaiken ”hieman överiksi”, ilmeisesti myös Juden traumaperäisiä mielenterveyshäiriöitä kuvatessaan. Näitä kommentteja pohtiessani uskon ymmärtäväni kritiikin liiallista eksplisiittisyyttä kohtaan.

Jotkin Yanagiharan kommentit ovat aiheuttaneet minussa hämmennystä:

“I am not that interested in abuse really. But what I am interested in as a writer is the long-term effect it has, particularly in men. I think women grow up almost prepared for it in a way. Boys still don’t and it happens to a great many of them. It takes away their sense of masculinity.” (The Guardian)

”Se (hyväksikäyttö) vie kyvyn kuvitella ja unelmoida, kyvyn hallita omaa ruumista ja identiteettiä. Koko loppuelämä menee siihen, että vaurioita yrittää kompensoida.”

Yanagiharan mukaan sek­suaalinen hyväksikäyttö iskee miehiin naisiakin kovemmin – siksi romaani kertoo nimen omaan miehistä. Naisia on vain muutama, sivuhenkilöinä.” (Helsingin Sanomat)

Hyväksikäyttö ei vie kykyä kuvitella tai unelmoida, eikä myöskään kykyä hallita omaa ruumistaan ja identiteettiään. Näitä se todennäköisesti vahingoittaa, mutta on mielestäni todellaa kyseenalaista esittää kyseinen ajatus noin ehdottomasti. Toivoisin Yanagiharalta enemmän sensitiivisyyttä aiheensa suhteen.

En myöskään lähtisi yleistämään, että hyväksikäyttö haavoittaa enemmän miehiä kuin naisia tai että se vahingoittaisi syvemmin kulttuuriimme sisäänrakennettua maskuliinisuutta kuin femininiinisyyttä, miten nämä käsitteet nyt tahtookin ymmärtää. On totta, että miehiä koskevasta hyväksikäytöstä puhutaan vähemmän ja puhumattomuus todennäköisesti todennäköisesti lisää myös aiheeseen liittyvää häpeää. Mutta jos tästä tästä binäärisyydestä irtaudutaan, seksuaalisesti traumaattiset kokemukset koskevat myös sukupuolensa muulla tavoin määritteleviä ihmisiä.

Ymmärrän, että Yanagiharaa on kiinnostanut se, miten traumaattinen menneisyys vaikuttaa aikuisiällä. Itse kuitenkin tahtoisin korostaa sitä, että

Ihminen ei ole traumamenneisyytensä vaan ihminen, jolla on traumaattinen menneisyys. Tässä on eroa. Juden hahmossa välittyy jollain tavoin enemmän ensimmäinen vaihtoehto. Romaania lukiessa tuntuu, että Yanagihara on valottanut Juden lähes kokonaan tämän menneisyyden kautta. Koen, että se on lukijana hyvä tiedostaa ja muistaa, että vaikka Pienen elämän maailma tulee harvinaisen iholle, on siinä kyse kirjailijan tyylikeinojen kautta värittyneestä fiktiosta.

 

Yanagihara_Hanya_1

Hanya Yanagiharan. Kuva @Tammi.

 

Olen siteerannut Helsingin Sanomien artikkelia
ja Guardianin haastattelua.

Hanya Yanagihara : Pieni elämä

Little Life, 2017

945 sivua
Tammi

Lady Dandy

Lady Dandy

Dandyismi merkitsee minulle henkistä sivistystä, kauniita käytöstapoja, tyylikkyyttä, estetiikan kaipuuta ja rakkautta kauneuteen, taiteeseen ja kulttuuriin. Myös ekologiset arvot ovat lähellä sydäntäni ja mielikuvissani aikamme dandy voisikin olla eräänlainen nykymaailman kaupallisuuden ja hetkellisyyden kulttuurin marginaalissa elävä boheemi ja elämään intohimoisesti suhtautuva seikkailija. Kirjoitan ainakin kirjallisuudesta, musiikista, tanssista, oopperasta, baletista, teatterista ja sirkuksesta herra Stendhallia kohti kumartaen. " -- Absorbed in the contemplation of sublime beauty... I reached the point where one encounters celestial sensations... Everything spoke so vividly to my soul." (Stendhal) Instagramissa nimellä ladydandyblogi