Luin Jojo Moyesin romaanin Kerro minulle jotain hyvää (Me before you) viime vuonna ja pidin siitä mutta paljon minua siinä myös häiritsi. Sama kävi kyseisen kirjan filmatisoinin kanssa, jonka käsikirjoituksesta Moyes on myös vastannut. Elokuvan on ohjannut Thea Sharrock, joka tunnetaan kiitettynä brittiläisenä teatteriohjaajana.  Kerro minulle jotain hyvää on hänen ensimmäinen elokuvaohjauksensa.

Yritän nyt parhaani mukaan verbalisoida tuntemuksiani. Paljastan myös elokuva loppuratkaisun, josta varoitan jo nyt. Toisaalta uskon, että jokainen joka on tarinaan vähänkin tutustunut tuntee sen.

Asetelma on mielenkiintoinen ja alkuperäistä tarinaa ajatellen Moyes on tarttunut rohkeasti haastavaan ja osittain yhä vaiettuunkin aiheeseen eli eutanasiaan. Olen itsekin tutkinut aihetta paljon, lukenut siitä ja perehtynyt mm. Sveitsissä sijaitsevaan kiisteltyyn Dignitas-klinikkaan, joka mahdollistaa pysyvästi ja parantumattomasti sairaan ihmisen eutanasian. Minulla on oma mielipiteeni eutanasiasta mutta  tulen nyt keskittymään siihen, mikä tekee Kerro minulle hyvää -elokuvasta aihetta käsittelevänä ongelmallisen. Aihe on niin suuri osa elokuvaa, että elokuvasta on mahdotonta kirjoittaa sitä käsittelemättä.

Louisa ”Lou” (Emilia Clarke) asuu pikkukaupungissa maaseudulla, Englannissa. Louta näyttelee herkullisen suloinen ja ilmeikäs Emilia Clarke, tosin täytyy sanoa etten kuvitellut kirjan Louisaa aivan näin hupsuksi ja pirskahtelevaksi persoonallisuudeksi ja aluksi Clarken roolityö tuntuu jotenkin falskilta, häiritsee minua. Hän  voittaa kuitenkin minut nopeasti puolelleen vangitsemalla vivahteikkaasti Loun näennäisen yksinkertaisen ja keveän persoonallisuuden. Hän kohottaa tulkinnassaan pääosaan Loun lempeän, rakkautta tulvivan sydämen ja luo hahmoon emotionaalista syvyyttä. Pelkäksi hassuttelevaksi kiiltokuvaksi Lou ei jää ja Clarken roolityö on ehdottomasti elokuvan helmi.

Lou tekee erilaisia pätkätöitä auttaakseen perhettään selviytymään taloudellisesti. Sattuman kautta hän löytää avustajan paikan nuorelle ja hyvin rikkaalle pankkiirille Willile (Sam Claflin), jonka onnettomuus on vammauttanut. Will on neliraajahalvaantunut ja pyörätuolissa. Hän on onnettomuudestaan katkeroitunut eikä Loun ja Willin yhteinen matka ala kovin kepeästi. Hiljalleen Lou kuitenkin löytää tiensä Willin sisimpään.

Vanhempiensa luona asuva Will on yrittänyt itsemurhaa aiemminkin ja käytännössä Lou on kuin itsemurhavahti, hänen ei saa jättää miestä yksin pitkäksi aikaa. Hän ei kuitenkaan itse tiedä tästä. Elokuvan edetessä Lou saa tietää, että Will on suunnitellut eutanasiaa. Hän on musertunut, järkyttynyt – ja rakastunut mieheen. Hän päättää yrittää, tehdä kaikkensa muuttaakseen Willin mielen. Miehen vanhemmat ovat ilahtuneita ja myöntyväisiä.

ME BEFORE YOU

On hienoa seurata, kuinka Lou perehtyy erilaisiin vaihtoehtoihin, esim. vammaisurheiluun. Näissä hetkissä ovat eräät elokuvan merkityksellisimmät. Will ja Lou kokevat yhdessä, matkustelevat, iloitsevat. Hetken kaikki näyttää valoisammalta. Will kuitenkin pysyy kannassaan.

Vaikka tarina on fiktiivinen, on Willin vanhemmilta hyvin kyseenalaista ja epäammattimaista asettaa Lou asemaan, jossa hän ei tiedä suojelevansa Willia vahingoittamasta itseään. Hän ei myöskään aluksi tiedä, että Will on suunnitellut eutanasiaa. On vain toivottava, että elokuvan katsojat tiedostavat näiden asioiden salaamisen olevan Moyesin keino lisätä tarinan jännitettä.

Koen surulliseksi sen, että elokuva ja tarina on toteutettu vammattoman ihmisen katseen kautta. Tämä korostuu kohtauksissa, joissa Willin vammaisuutta lähinnä kauhistellaan. Hänen vammaisuutensa on kuvattu hetkittäin niin vieraannuttavasti, että voin lähinnä pahoin. On kuin katsoja asetettaisiin puoliväkisin säälivään asemaan; hän on niin erilainen, hän oli ennen onnellinen, mikään ei ole enää ennallaan. Willin kommentit elämästään ja sen erinäisistä tilanteista korostavat vaikutelmaa.

En väheksy tai kritisoi sitä, että vammainen ihminen saattaisi oikeasti ajatella tai toivoakin eutanasiaa. En väheksy  vammautumisen aiheuttamaa elämänmuutosta ja sen vaikutusta ihmisen psyykkeeseen ja elämään. Kritisoin sitä, että tarinan kirjoittajana ja sen kautta myös katsojana on vammaton ihminen, joka romantisoi tarinansa puitteet luomallaan hyvin stereotyyppisellä vammaishahmolla. Elokuvan mainoslauseen ollessa Live boldly, elä rohkeasti Will kuolee. Katse onkin suunnattu vammattomaan Louisaan.

Monet vammaisaktivistit ovat tarttuneet elokuvan aiheeseen ja toivoneet ihmisten havahtuvan sen ongelmallisuuteen, johon liittyy vastaavanlainen vammaisuuden esittäminen aikaisemminkin elokuvissa. Vammaisuus tuntuu olevan yhä lähes tabu Hollywoodissa ja vammaisia sensitiivisesti ja positiivisesti esitettyjä hahmoja elokuvissa on hyvin vähän. Vammaisia esittävät myös lähes poikkeuksetta vammattomat henkilöt.

Tuntuu kärjistetyltä sanoa, että Will valitsee kuoleman koska on pyörätuolissa mutta se on elokuvan keskeinen teema. Elokuva kohottaa Willin kuin pyhimykseksi, hän kärsii mutta hänen kärsimyksensä kautta Lou uudistuu. Will on sankari, hän avaa Loun silmät elämän ainutlaatuisuudelle ja sen suomille mahdollisuuksille. Kaunis ajatus sinänsä mutta vammaisen ihmisen arvo ei ole siinä, että hän näyttää vammattomalle hänen onnensa ja kiitollisuutensa. Vammaisuus ei ole tragedia.

Tragedia on minun silmiini se, ettei elokuva missään vaiheessa ilmaise sitä, että Will saisi esim. terapeutin apua masennukseensa. Oletan ehkä liikaa, mutta Will näyttäytyy minulle vaikeasti tai keskivaikeasti masentuneena. Tätä puolta hänen elämästään ei käsitellä ollenkaan, vammaisuus tuntuu olevan hänen ydinongelmansa.

Ymmärrän sen, että elokuva käsittelee valinnanvapautta eutanasian suhteen mutta itse koen, ettei aihetta tulisi käsitellä näin kevyesti ja yksipuolisesti fiktiossa.

Elämä on arvaamatonta ja kuka tahansa meistä voisi vammautua Willin tavoin. On kuitenkin lohdutonta ajatella, että tämä on se malli, jonka kautta näin valtavan levityksen saava elokuva aihetta valottaa. Elämäsi on ohi. Ymmärrämme, että haluat kuolla. Itkemme sille, että haluat kuolla mutta niin kai on sitten kuitenkin parempi, ymmärrämme sinua. Katsomme sinua, olet toinen ja katseemme toiseuttaa sinut. 

Siteeraan 11-vuotiasta Stella Bartonia, jolla on CP ja joka käyttää vammansa vuoksi pyörätuolia.

”I want to see a movie where the disabled character gets to fall in love and live happily ever after.  I want a romantic film where a disabled person lives and the people around them value the quality of their life. It would also be cool if the disabled person was played by a disabled actor, but this hardly ever happens because I think Hollywood is just plain scared of disability.
So I won’t be going to see the movie Me Before You and I hope that my friends will give it a miss too.  I want them to see a film where disability isn’t shown as a tragedy, but rather as part of the richness and diversity of life.
Instead of going to see the movie, I’ll be out on the street with my trip buddies, encouraging people to spend their money elsewhere, and not buy into this horrible depiction of disability. The hashtag for the movie is #liveboldly. We live boldly by staying alive.”

Tiedostan, että elokuva on tarkoitettu viihdyttäväksi ja koskettavaksi ja siinä on aiemmin mainitsemieni asioiden vuoksi juuri sen problemaattisuus. Elokuva (ja kirja) on tosin merkittävä siitä, että se on nostanut aiheen näkyvästi esille ja herättänyt paljon keskustelua. Ehkä tällainen elokuva tarvitaan, jotta ihmiset havahtuvat. Toisaalta pelkään myös, että kulttuurillisen kontekstin ollessa sitä mitä se on, osa katsojista nielee tarinan sellaisenaan eikä jää aihetta erityisemmin pohtimaan.

En sanoisi, että älä katso elokuvaa vaikka tiedän useiden ihmisten boikotoivan sitä. Kyse on valtavasta etenkin sosiaalisessa mediassa näkyvästä ilmiöstä, jolla on toivottavasti valta muuttaa vammaisuuteen kohdistuvia ennakkoluuloja ja asenteita. Jos sinusta siltä tuntuu, katso elokuva mutta tiedostavan katseen kautta. Seuraa yleisön reaktioita. Pohdi ja kyseenalaista omia ajatuksiasi ja asenteitasi.

“People don’t understand why the movie is a problem but we are constantly told that death is preferable to being disabled, and they imagine that our lives are so narrow that we can’t possibly live well, live boldly. This movie reinforces those narratives [and] stereotypes. Why, at a time when suicide prevention messages are stronger than ever, are we being told that it’s romantic and noble to die?”
(Samantha Conner)

 

 

Kerro minulle jotain hyvää (USA 2016)

Ensi-ilta Suomessa: perjantai 8.7.2016

Pituus: 1 h 56 min

Ikäraja: S

 

Kiitän seuraavia lähteitä, jotka ovat olleet minulle suurena apuna tämän bloggauksen kirjoittamisessa.
Dominic Evans
Carly Findlayn hieno kooste aihetta käsittelevistä artikkeleista ja linkeistä
Kim Saunderin loistavaa pohdintaa aiheesta Huffingtonpostin sivuilta

Lady Dandy

Lady Dandy

Dandyismi merkitsee minulle henkistä sivistystä, kauniita käytöstapoja, tyylikkyyttä, estetiikan kaipuuta ja rakkautta kauneuteen, taiteeseen ja kulttuuriin. Myös ekologiset arvot ovat lähellä sydäntäni ja mielikuvissani aikamme dandy voisikin olla eräänlainen nykymaailman kaupallisuuden ja hetkellisyyden kulttuurin marginaalissa elävä boheemi ja elämään intohimoisesti suhtautuva seikkailija. Kirjoitan ainakin kirjallisuudesta, musiikista, tanssista, oopperasta, baletista, teatterista ja sirkuksesta herra Stendhallia kohti kumartaen. " -- Absorbed in the contemplation of sublime beauty... I reached the point where one encounters celestial sensations... Everything spoke so vividly to my soul." (Stendhal) Instagramissa nimellä ladydandyblogi