Tämän vuoden euroviisuyleisöön sitten vetosivat suloiset sävelet ja taiteellinen herkkyys, kun Portugali vei voiton kaikkien aikojen ensimmäistä kertaa. Hauraanoloinen runopoika, Salvador Sobral, joka huhujen mukaan sairastaa vakavaa sairautta, nappasi Amos Pelos Dois -kappaleellaan 758 pisteen saaliin.

Uskon, että Portugalin voittoon oli syynä täydellinen erottuminen muista kappaleista ja esityksistä riisutulla yksinkertaisuudella. Osuutensa oli varmasti myös laulajan sympaattisella olemuksella. Todettakoon kuitenkin, että Sobralin vaatimattomuuden takaa paistoi läpi silti vankkumaton itsevarmuus.

Amos Pelos Dois tuo mieleen ajat kaukaa menneisyydestä. Kaunishan kappale on, mutta tosiasia taitaa olla, että se tulee myös unohtumaan hyvin pian. Se ei sisällä aineksia kestohitiksi. Itseeni ei tällainen musiikki sen suuremmin vetoa, joten olisin toivonutkin voittoa ehkä jollekin toiselle kappaleelle, kuten esimerkiksi Belgian Blanchelle, joka sijoittui City Lights -kappaleellaan ihan mukavasti neljänneksi.

Moldova

Sunstroke Project on lunastanut paikkansa euroviisulegendojen joukosta. (Kuva: Andres Putting / Eurovision)

Vaikka arvelin, että tämän vuoden Euroviisut voittaisi yllättäjä, ei niin varsinaisesti voittajan osalta käynyt, mutta muutoin kyllä. Erityisesti Moldovan Sunstroke Projectin nouseminen kolmanneksi oli odottamatonta. Tämä kuitenkin taitaa viestiä siitä, että lanteitaan keikuttavasta saksofonistista on tullut euroviisumaailmassa tietynlainen käsite, vähän kuten Suomen Euroviisuissa nähdystä Ukrainan Verka Serduchkasta, joka vieraili myös tämän vuoden viisuissa.

Vähintäänkin yhtä yllättävää oli ennakkosuosikki Italian tippuminen kuudenneksi! Francesco Gabbanin Occidentali’s Karma’n voittoon en tosin oikein uskonutkaan, mutta kaikkoaminen näin kauas kärjestä kyllä hämmensi.

Yhden suosikkini, Puolan Kasia Moś’n jääminen sijalle 22. oli harmillista ja yllättävää sekin. Flashlight oli mielestäni taidolla tehty kappale, mutta ehkäpä se ei vain erottunut tarpeeksi joukosta, kun samantyylisiä kappaleita oli liuta muitakin.

Alku

Edustajamaiden sisääntulo oli visuaalisesti näyttävä, kun muutoin spektaakkelit jäivät vähäisiksi. (Kuva: Andres Putting / Eurovision)

Vuoden 2017 Ukrainan Euroviisut eivät olleet erityisen näyttävät. Edustajamaiden lavashowt olivat toki hienonnäköisiä, mutta spektaakkeleiden puuttuminen muutoin jätti jälkeensä hieman valjun tunteen. Väliaikanumerot olivat ihan mukiinmeneviä, mutta jotakin suurempaa olisin toivonut. Mikäli näitä viisuja verrataan muutaman vuoden takaisiin, on todettava, että tietynlainen hype puuttui lähes tyystin. Lähetykset tuntuivat lähinnä läpivienneiltä.

Näin ollen onkin jännittävää vuoden kuluttua nähdä, millaisen laulukilpailun ensimmäistä kertaa viisut voittanut maa järjestää. Haetaanko ideoita mahdollisesti voittokappaleen estetiikasta, ja jos, mitä se sitten on?

Viisu

Vuoden päästä Euroviisut järjestetään Portugalissa. (Kuva: Andres Putting / Eurovision)

Suomen heikko viisumenestys tänä(kin) vuonna on kirvoittanut kohtalaisen kärkkäitä kommentteja maamme lehdistössä. Tuntuu siltä, että jo semifinaalissa tippuminen tuotti tänä vuonna poikkeuksellisen syvän pettymyksen. Syyttävää sormea on osoiteltu erityisesti Uuden Musiikin Kilpailua kohtaan. Monen mukaan systeemiä pitäisi muuttaa.

UMK:ssa kilpailevat esiintyjät ovat useimmiten noviiseja suurten areenoiden osalta, mitä on pidetty hankaloittavana asiana Euroviisuissa menestymisen suhteen. Suomen ongelma on kuitenkin se, että maamme tähtiartistit eivät Euroviisuja pahemmin arvosta eivätkä näin ollen ole halukkaita maatamme edustamaan. Ehkäpä asenteessa pitäisi tapahtua siis muutos, mutta miten se tehdään, onkin sitten kysymys erikseen.

Onnittelut vuoden 2017 Euroviisujen voittajalle, Portugalille! Mikäli elämäntilanne ja lompakko sallii, bloggaan ensi vuonna mahdollisesti paikan päältä Portugalista. Tämän vuoden viisurupeama oli nyt tässä, joten kiitokset lukijoilleni ja upeaa alkavaa kesää!

Jaakko Virrankoski   

(Artikkelikuvassa Salvador Sobral. Kuva: Andres Putting / Eurovision)

Jaakko Virrankoski
Olen valmistunut Turun yliopistosta filosofian maisteriksi vuonna 2013 opiskeltuani mm. kirjallisuutta, draamakasvatusta, taidehistoriaa ja suomen kieltä. Opiskeluaikana ja sen jälkeen olen kirjoittanut monipuolisesti erilaisista kulttuurin alueista toimien esimerkiksi bloggaajana ja kulttuuritoimittajana Cult24-verkkolehdessä sekä kolumnistina Suomen draama- ja teatteriopetuksen liiton jäsenlehdessä, Fideassa. Erityisesti Cult24:ssä roolini olivat varsin moninaiset. Niihin kuului työskentely niin kuvataidekriitikkona, teatterikriitikkona, festarireportterina, euroviisubloggaajana kuin sekalaisemminkin eri kulttuurin aloja käsittelevien tekstien tuottajana. Noiden vuosien aikana voin sanoa kokeneeni liudan uskomattoman upeita hetkiä, mistä olenkin suuresti kiitollinen. Paljolti olen silti keskittynyt esittävään taiteeseen, kuten teatteriin ja musiikkiin, ehkäpä siksi, että ne ovat kiinnostaneet minua ja mahdollisuuksia niiden käsittelemiseen on sattunut siunaantumaan. Siltikään en tahdo tarkasti rajata, mitkä kulttuurin alueet erityisesti alaani ovat ja mitä tekstini Extemporessa käsittelevät, sillä sellainen ei sovi minulle; ovien on oltava avoinna kaikkialle ja teiden on johdettava uusiinkin suuntiin – siinä piilee elämän viehätys. Voi toki olla, että toisinaan pitäydyn jossakin tietyssä teemassa tovin pidempään, jos niikseen sattuu. Mutta vaikka tällainen vailla rajoja oleva "sinne-tänne-suhailija" olenkin, fyysinen tukikohtani silti on kulttuuritarjonnaltaan rikkaassa Turussa, joka tätä nykyä on myös suosittu elokuvien kuvauskaupunki. Muutin tänne kesällä 2006 ja voin sanoa viihtyneeni. Oikeastaan ihastun tähän kaupunkiin yhä uudelleen. Extemporen blogiteksteissäni näkyykin aivan varmasti paikallisuus, mutta ei tokikaan välttämättä aina. Mitäpäs muuta... Rakastan diskoja ja peilipalloja, juhlia, Madonnaa, Pet Shop Boysia, taidokasta poikkitaiteellisuutta, Andy Warholia, Jean-Michel Basquiatia, kesää, festareita, kulttuurihistoriaa, suuria kaupunkeja, Baz Luhrmannin elokuvakerronnallista näkemystä, Euroviisuja, ihmisiä, Michael Cunninghamin kerrontaa, kaihoisia tarinoita – kaiketi elämää ylipäätään. Tämä kai lienee kelpo lähtökohta kulttuuriblogistille.