Torstai-iltana nähdyn Euroviisujen 2. semifinaalin alku antoi pienen lupauksen siitä, että lauantaina koettavan huipennuksen eli finaalin alku- ja/tai väliaikanumeroina saatetaan sittenkin nähdä jotakin todella mahtavaa (1. semifinaali kun oli näiltä osin hieman pliisu). Sikermä viime vuosien voittokappaleista, johon kuuluivat mm. Euphoria ja Fairytale, ukrainalaiseen kansanperinteeseen liittyvällä twistillä toteutettuna oli sitä upeampi, mitä pidemmälle se eteni. Loppuhuipennuksena kuultu Rise Like a Phoenix massiivisena kuorolauluna sai aikaan vuoden 2017 Euroviisujen ensimmäiset kylmät väreet.

Niin, tämän vuoden viisut eivät pahemmin ole vielä värisyttäneet. Ei ole olemassa sellaista selvää voittajaehdokasta, joka veisi Euroopalta jalat alta jo nyt. Tämänpäiväisessä radiohaastattelussa totesin, että yhä voimakkaammin minusta on alkanut tuntua siltä, että tämän vuoden voittaja on jokin todellinen yllättäjä, musta hevonen.

Romania

Viekö Romanian jodlaus Euroopan sydämen? (Kuva: Andres Putting / Eurovision)

Jostakin syystä epäilen kahden ennakkosuosikin, Italian tai Portugalin, mahdollisuuksia voittoon. Ne toki erottuvat joukosta, mutta Italian Francesco Gabbanin Occidentali’s Karma ei ole tarpeeksi erityinen ja Portugalin Salvador Sobralin Amar pelos dois on jollakin lailla vain niin kovin kaukana siitä, millainen on mielikuvissani euroviisuvoittaja.

Ja mikä ihme siinä on, että yllättäjään liittyvät epäilykseni kohdistuvat Romaniaan? Ilinca feat. Alex Florea ja Yodel It! — en kestä! Mutta vaikkei kappale suosikkeihini kuulukaan, torstai-illan semifinaalissa tunteeni Romanian menestyksestä vain vahvistui. Kertosäe jää kertalaakista mieleen ja kaikki ainekset ärsyttäväksi korvamatohitiksi ovat olemassa.

Kuvitelkaa nyt: euroviisuvoitto napattaisiin jodlaten, ja niin jodlaus piirtyisi (ainakin) vuodeksi koko Euroopan kollektiivisen muistiin – aivan kuten hirviömaskit aikoinaan! Eikö se olisi hyvin euroviisumaista? Jodlaava Eurooppa!

Entä sitten tämän vuoden Euroviisujen hämmentäjä, Kroatian Jacques Houdek ja My Friend? Torstain semifinaalissa esiintyneen miehen mahtipontinen balladi on ehkä skitsofreenisinta, mitä Euroviisuissa on vähään aikaan kuultu. Houdek laulaa samassa kappaleessa kahta vastakkaista äänialaa kuin läsnä olisi kaksi eri persoonaa.

Kroatian esitys on todellakin outo, mitä taas ei niinkään ole Romanian jodlausshow. Ehkä voidaan kuitenkin pohtia, voisiko omituisuus olla tämän vuoden sisäsiistissä viisukattauksessa valttia?

Itävalta

Itävallan esitys oli visuaalisesti yksinkertaisen tyylikäs. (Kuva: Andres Putting / Eurovision)

Oma suosikkini Viro ei 2. semifinaalissa pärjännyt, ja finaalipaikka jäi saamatta. Jos kaunismelodisen Verona-kappaleen sanoitus oli imelä, oli sitäkin imelämpää kaksikon lavaesiintyminen. Ällösokeroidut katseet Lauran ja Koit Toomen välillä olivat tarpeetonta alleviivaamista. Myöskään vire ei torstaina ollut oikein kohdillaan.

Visuaalisen ilmeensä osalta ihastuin toisena esiintyneen Itävallan Nathan Trentin esitykseen. Mies esitti Running On Air -kappaleensa peilinpalasista kootulla kuunsirpillä, ja kokonaisuus oli henkeäsalpaavan kaunis. Finaalipaikka oli ansaittu.

Mutta suurin pettymys oli Irlannin Brendan Murrayn kuumailmapallo, joka ei sitten ikinä noussut ilmaan. Pointsit Dying to Try -kappaleen laulaneelle lahjakkaalle nuorellemiehelle kuitenkin kauniin persoonallisesta laulunäänestä, joka ei silti kantanut jatkoon.

Liettuan sähäkkä Rain of Revolution antoi a-osassaan luvan odottaa suuria, mutta Fusedmarcin kappale lässähti sitten tyhjänpäiväiseen kertosäkeeseen. Säkeistö sai heti alkaessaan kuulijan terästäytymään ja vangitsi suorastaan imuunsa, mutta niin harmillista kuin onkin, kappale jätti lopulta tyhjän olon. Paikka finaalissa silti irtosi.

Puola

Finaalissa taidan tsempata Puolaa. (Kuva: Andres Putting / Eurovision)

Lauantaina on edessä Grande Finale! Tämän vuoden finaali on omalta osaltani erikoinen sikäli, ettei yksikään finalisteista säväytä minua erityisesti. Luulenpa kuitenkin, että liputan Puolan Kasia Moś’n Flashlight’n puolesta, jonka tosin en voittoon usko yltävän. Ja sanotaan nyt sitten näinkin, etten olisi pahoillani, mikäli huomisen pitkä viisuilta päättyisi jodlaukseen.

Tänä vuonna pistämme ystävieni kanssa pystyyn euroviisustudion kotioloissa — totta kai diskopallon ja -valojen loisteessa! Näin vuodesta toiseen toistunut viisuilta turkulaisen euroviisuelämän mekassa, Bar Suxesissa, kokee nyt poikkeuksen.

Toivotan kaikille räjähtävän upeaa finaali-iltaa! Sunnuntaina summaan tunnelmani lauantai-illan huumaavista tunnelmista.

Jaakko Virrankoski

(Artikkelikuvassa 2. semifinaalin avausnumero. Kuva: Andres Putting / Eurovision)

Jaakko Virrankoski
Olen valmistunut Turun yliopistosta filosofian maisteriksi vuonna 2013 opiskeltuani mm. kirjallisuutta, draamakasvatusta, taidehistoriaa ja suomen kieltä. Opiskeluaikana ja sen jälkeen olen kirjoittanut monipuolisesti erilaisista kulttuurin alueista toimien esimerkiksi bloggaajana ja kulttuuritoimittajana Cult24-verkkolehdessä sekä kolumnistina Suomen draama- ja teatteriopetuksen liiton jäsenlehdessä, Fideassa. Erityisesti Cult24:ssä roolini olivat varsin moninaiset. Niihin kuului työskentely niin kuvataidekriitikkona, teatterikriitikkona, festarireportterina, euroviisubloggaajana kuin sekalaisemminkin eri kulttuurin aloja käsittelevien tekstien tuottajana. Noiden vuosien aikana voin sanoa kokeneeni liudan uskomattoman upeita hetkiä, mistä olenkin suuresti kiitollinen. Paljolti olen silti keskittynyt esittävään taiteeseen, kuten teatteriin ja musiikkiin, ehkäpä siksi, että ne ovat kiinnostaneet minua ja mahdollisuuksia niiden käsittelemiseen on sattunut siunaantumaan. Siltikään en tahdo tarkasti rajata, mitkä kulttuurin alueet erityisesti alaani ovat ja mitä tekstini Extemporessa käsittelevät, sillä sellainen ei sovi minulle; ovien on oltava avoinna kaikkialle ja teiden on johdettava uusiinkin suuntiin – siinä piilee elämän viehätys. Voi toki olla, että toisinaan pitäydyn jossakin tietyssä teemassa tovin pidempään, jos niikseen sattuu. Mutta vaikka tällainen vailla rajoja oleva "sinne-tänne-suhailija" olenkin, fyysinen tukikohtani silti on kulttuuritarjonnaltaan rikkaassa Turussa, joka tätä nykyä on myös suosittu elokuvien kuvauskaupunki. Muutin tänne kesällä 2006 ja voin sanoa viihtyneeni. Oikeastaan ihastun tähän kaupunkiin yhä uudelleen. Extemporen blogiteksteissäni näkyykin aivan varmasti paikallisuus, mutta ei tokikaan välttämättä aina. Mitäpäs muuta... Rakastan diskoja ja peilipalloja, juhlia, Madonnaa, Pet Shop Boysia, taidokasta poikkitaiteellisuutta, Andy Warholia, Jean-Michel Basquiatia, kesää, festareita, kulttuurihistoriaa, suuria kaupunkeja, Baz Luhrmannin elokuvakerronnallista näkemystä, Euroviisuja, ihmisiä, Michael Cunninghamin kerrontaa, kaihoisia tarinoita – kaiketi elämää ylipäätään. Tämä kai lienee kelpo lähtökohta kulttuuriblogistille.