Tiistai-iltana nähty Euroviisujen 1. semifinaali tuotti monelle suomalaiselle — kuten myös ulkomaiselle — viisukatsojalle suuren pettymyksen.

Mikäli semifinaalia arvioidaan live-esiintymisen perusteella, Suomen Norma John erottui lähes kaikista muista edustajista sillä mitättömällä pikkuseikalla, että se esitti musiikillisesti kunnianhimoisen kilpailukappaleensa täysin virheettömästi ja puhtaasti omaten vieläpä huipputyylikkään shown.

Eikä Suomi ole finaalissa!

Sen sijaan jatkoon pääsi useita esityksiä, jotka livenä kuulostivat kamalilta. Australian nappisilmä päästi esityksessään niin riitasointisen kiekaisun, että harvoin kuullaan. Ja että jatkoon!

Finalistien selvittyä oli todettava, että äänestäjien arviointikyky on nyt kyllä melkoisen hakusessa. Ainakaan laulullisella virtuositeetilla tai sävellyksen kunnianhimoisuudella ja omaperäisyydellä ei näytä olevan arvoa.

Illan lopputulos oli suorastaan häpeällinen.

Lava

Euroviisut 2017 starttasivat Kiovan International Exhibition Centressä tiistaina. (Kuva: Andres Putting / Eurovision)

Mikä sitten aiheutti sen, ettei finaalipaikka Suomelle tänäkään vuonna auennut? Nyt, kun kilpailemassa oli kerrankin esitys, jossa kaikki palaset olivat kohdallaan ja näin ollen kaikki edellytykset jatkoon? Suomen heikko menestys oli yllätys muun muassa kansainväliselle lehdistölle.

Ensimmäisenä tulee mieleen, ettei Suomella ole tarpeeksi kavereita. Vielä tässä vaiheessa emme tiedä, miten pisteet ovat jakaantuneet, kun puolet niistä tulevat jurylta ja puolet yleisöltä, mutta uskaltaisin väittää, että asiantuntijaraateja Blackbird on miellyttänyt ja yleisön pisteet ovat menneet sitten muille maille.

Euroviisuissa on tunnettua, että tietyt maat antavat pisteitä tietyille maille. Suomen liittolaisina on pidetty ainakin Viroa ja Ruotsia, mutta se ei riitä. Suomelta vaaditaan erityisiä ponnisteluja, jotta se noteerattaisiin.

Ilmeisesti siihen ei riitä edustaja, kappale ja esitys, joissa on kaikki kohdallaan, vaan sen lisäksi siinä täytyisi olla jotain täysin poikkeuksellista (kuten Lordi). Se tältä pieneltä pohjoiselta maalta näemmä vaaditaan.

Harvoin olen ollut näin pettynyt, kun Suomi on jo semifinaaleissa jäänyt rannalle, mutta nyt suuri pettymys on myönnettävä, koska tämän vuotinen edustajamme oli todellinen kultakimpale. Toivon todella, että kuulemme Norma Johnista vielä tulevaisuudessa.

Outo

Latvian Triana Park vastasi ehkä illan oudoimmasta esityksestä. (Kuva: Andres Putting / Eurovision)

1. semifinaalin positiivinen yllättäjä oli Islannin Svala kappaleellaan Paper. Edustusvideollaan toppatakissa näyttäytynyt laulaja ei ihan vakuuttanut, mutta tiistain pelkistetty show, jossa laulajatar nähtiin valkoisissaan, näytti ja kuulosti hienolta. Muutoinkin 1. semifinaalissa yllättävän monet olivat luottaneet kohtalaisen yksinkertaiseen ilmeeseen. Jatkopaikkaan ei silti Islanninkaan suoritus yltänyt.

Sen sijaan Belgian Blanche, jonka City Lights -kappaletta kuvailin rakenteeltaan kiinnostavaksi ja tunnelmaltaan jännitteiseksi, ei tiistain esityksessään vakuuttanut. Silminnähden jännittäneen laulajattaren ääni ei oikein soinut ja jäi taustamusiikista jotenkin irralliseksi.

Samanlaisen pettymyksen tuotti ennakkoon hehkuttamani Puolan Kasia Moś, joka kappaleessaan Flashlight edellä mainittujen puutteiden lisäksi lauloi falskisti. Finaalipaikka molemmille maille silti irtosi.

Ehkä omituisimmasta kokonaisuudesta vastasi viimeisenä esiintynyt Latvian Triana Park kappaleellaan Line. Omituiseen asuun, kampaukseen ja meikkiin sonnustautunut esiintyjä herätti päällimmäisenä kysymyksen, että mikä on mahtanut tässä hässäkässä olla se kantava idea.

1. semifinaalista jatkoon pääsivät Moldova, Azerbaidžan, Kreikka, Ruotsi, Portugali, Puola, Armenia, Australia, Kypros ja Belgia. Ruotsi pääsi siksi, että se on Ruotsi, ja Australia uutuudenviehätyksensä tähden (nämä ovat Australian kolmannet viisut, ja tämä Euroopan ulkopuolella sijaitseva maa on osoittanut syvän ihailunsa laulukilpailua kohtaan).

Viro

Suosikilleni Virolle toivon hyvää viisumenestystä. (Kuva: Thomas Hanses)

Euroviisut jatkuvat torstaina 2. semifinaalissa, jossa nähdään myös oma suosikkini Viro. Myönnettäköön, että ihastuin Koit Toomen & Lauran Verona-kappaleeseen ensikuulemalta, erityisesti sen sielukkaaseen melodiaan. Uskon kuitenkin, että Verona tulee jakamaan mielipiteet melko vahvasti, sillä sen Romeo & Julia -teemainen sanoitus saattaa joistakuista tuntua hiukan turhan imelältä.

Viron finaalipaikkaan uskon, mutta koko kisan voittoon en, vaikka kilpailukappale tuokin etäisesti mieleen vuoden 2011 euroviisuvoittajan, Azerbaidžanin Running Scared -kappaleen. Sen esitti niin ikään nainen ja mies.

Ukrainan Euroviisut ovat teknisiltä ja visuaalisilta puitteiltaan hienot, mutta ehkäpä ainakin vielä tiistain semifinaali oli enemmän konsertti kuin spektaakkeli. Showta onkin kritisoitu laimeaksi. Syyksi on epäilty sitä resursseihin vaikuttavaa tosiseikkaa, mikä viisuhuumassa helposti unohtuu, että Ukraina on yhä edelleen maa, jossa soditaan.

Nähtiinpä illan aikana kuitenkin viime vuoden voittajan, Jamalan, omaleimaiset väliaikanumerot. Voittajakappale 1944 oli päivitetty hiukan popahtavammaksi, mikä oli hyvä ratkaisu. Ahdistava muistelo vuoden 1944 tataarivainoista kun ei itsessään ole ehkä sitä viihdyttävintä materiaalia.

Mutta mitä tahansahan voi olla vielä edessä. Kuten tiistain semifinaalikin osoitti, Euroviisuissa voi tapahtua mitä tahansa.

Ajatuksiani tämän vuoden Euroviisuista on kuultavissa perjantaiaamuna, finaalin kynnyksellä, radiokanava Auran Aaltojen aamulähetyksessä klo 8.30. Tuolloin vuoden 2017 finalistit ovat jo selvillä, joten kuulemisiin! Perjantai-iltana sitten taas blogiarviota torstain 2. semifinaalista.

Ja finaalipäiväksi toivon aurinkoa, kiitos!

Jaakko Virrankoski

(Artikkelikuvassa Norma John. Kuva: Andres Putting / Eurovision)

Jaakko Virrankoski
Olen valmistunut Turun yliopistosta filosofian maisteriksi vuonna 2013 opiskeltuani mm. kirjallisuutta, draamakasvatusta, taidehistoriaa ja suomen kieltä. Opiskeluaikana ja sen jälkeen olen kirjoittanut monipuolisesti erilaisista kulttuurin alueista toimien esimerkiksi bloggaajana ja kulttuuritoimittajana Cult24-verkkolehdessä sekä kolumnistina Suomen draama- ja teatteriopetuksen liiton jäsenlehdessä, Fideassa. Erityisesti Cult24:ssä roolini olivat varsin moninaiset. Niihin kuului työskentely niin kuvataidekriitikkona, teatterikriitikkona, festarireportterina, euroviisubloggaajana kuin sekalaisemminkin eri kulttuurin aloja käsittelevien tekstien tuottajana. Noiden vuosien aikana voin sanoa kokeneeni liudan uskomattoman upeita hetkiä, mistä olenkin suuresti kiitollinen. Paljolti olen silti keskittynyt esittävään taiteeseen, kuten teatteriin ja musiikkiin, ehkäpä siksi, että ne ovat kiinnostaneet minua ja mahdollisuuksia niiden käsittelemiseen on sattunut siunaantumaan. Siltikään en tahdo tarkasti rajata, mitkä kulttuurin alueet erityisesti alaani ovat ja mitä tekstini Extemporessa käsittelevät, sillä sellainen ei sovi minulle; ovien on oltava avoinna kaikkialle ja teiden on johdettava uusiinkin suuntiin – siinä piilee elämän viehätys. Voi toki olla, että toisinaan pitäydyn jossakin tietyssä teemassa tovin pidempään, jos niikseen sattuu. Mutta vaikka tällainen vailla rajoja oleva "sinne-tänne-suhailija" olenkin, fyysinen tukikohtani silti on kulttuuritarjonnaltaan rikkaassa Turussa, joka tätä nykyä on myös suosittu elokuvien kuvauskaupunki. Muutin tänne kesällä 2006 ja voin sanoa viihtyneeni. Oikeastaan ihastun tähän kaupunkiin yhä uudelleen. Extemporen blogiteksteissäni näkyykin aivan varmasti paikallisuus, mutta ei tokikaan välttämättä aina. Mitäpäs muuta... Rakastan diskoja ja peilipalloja, juhlia, Madonnaa, Pet Shop Boysia, taidokasta poikkitaiteellisuutta, Andy Warholia, Jean-Michel Basquiatia, kesää, festareita, kulttuurihistoriaa, suuria kaupunkeja, Baz Luhrmannin elokuvakerronnallista näkemystä, Euroviisuja, ihmisiä, Michael Cunninghamin kerrontaa, kaihoisia tarinoita – kaiketi elämää ylipäätään. Tämä kai lienee kelpo lähtökohta kulttuuriblogistille.