Jos viime vuoden Euroviisuja kutsuttiin balladiviisuiksi, on tämän vuoden laulukilpailu sitä nyt sitten todenteolla. Lauantain esikatselumaratonissa (YLE TV2) kilpailukappaleita arvostelleet raatilaiset (Hanna Pakarinen, Viki Eerikkilä, Cristal Snow ja Sini ”Papananaama” Laitinen) alkoivat 42 ehdokasta käsittäneen urakkansa lähestyessä loppuaan olla melko lailla lyötyjä. Väsymystään balladiin balladin perään ei jaksanut peitellä viime metreillä enää kukaan (vai oliko lamaannukseen ehkä osuutensa myös 4,5 tuntia kestäneen illan aikana nautitulla kuoharilla!).

Johtuneeko balladien suuresta määrästä, että Italian Francesco Gabbanin sinällään sävellyksensä osalta melko keskinkertainen Occidentali’s Karma on kohonnut vedonlyöntitilastoissa, kuten myös lauantain raadin keskuudessa, Euroviisujen ennakkosuosikiksi? Kappale erottuu reipasrytmisyydellään ja ilollaan syvyyksissä vellovasta balladimerestä.

Muitakin valonpilkahduksia toki on. Sellainen on esimerkiksi Romanian uskoakseni mielipiteet jakava jodlausilottelu Yodel it! (Ilinca feat. Alex Florea), joka on siinä määrin omaperäinen ja kuitenkin toimiva kokonaisuus, että voisin uskoa sen olevan jopa viisujen musta hevonen. Toki hitin ominaisuudet omaavan, joskaan ei itselleni kolahtavan Yodel it!’n on jo nyt veikkailtu olevan kärkikymmenikössä. Tällä hetkellä se on tilastoissa kuudentena.

Italia

Ennakkosuosikki Italian showssa nähdään myös tanssiva gorilla! (Kuva: Andres Putting / Eurovision)

Mutta miksi niin paljon synkistelyä, tummanpuhuvaa dramatiikkaa ja jopa ahdistusta?

Vielä jokin aika sitten Euroviisut tunnettiin elämänvoimaa uhkuvana karnevaalina, jossa nähtiin esityksiä laidasta laitaan. Sielukkaat balladit kuuluivat kyllä tuolloinkin repertuaariin, mutta ei niillä tällaista yliotetta ollut.

Ja todettakoon tässä vaiheessa, että minulla ei sinällään ole mitään balladeja vastaan. Pidän niistä kyllä.

Balladien ohella nähtiin menevämpää poppia mitä moninaisimmissa muodoissaan. Viisuihin tuntui kuuluvan aina myös vähintään yksi kunnon hämmennystä herättänyt häröilyshow.

Nyt halutaan olla vakavia ja vakavasti otettavia. Omalla tavallaan se, että mukana ollaan tosissaan, on totta kai arvostettavaa, mutta onko sen pakko olla aina vakavaa?

Tänä vuonna esillä olevaa vakavamielisyyttä ei tokikaan hälvennä järjestäjämaa Ukrainan ja Venäjän keskinäiset poliittiset kahinat, jotka luovat sanalla sanoen vastenmielisen varjonsa laulukilpailun ylle. Hämäräperäinen ja epäilemättä monitulkintainen vyyhti, joka lopulta johti Venäjän Julija Samoilovan vetäytymiseen koko kisasta, luo tunteen, että alkaisiko jo pikkuhiljaa riittää. (Sen enempää en ota kantaa siihen, kenen pitäisi saada asiasta syyt niskoilleen, sillä tilanne todellakin oli varsin monitulkintainen.)

Politiikka on liittynyt Euroviisuihin tavalla tai toisella aina, mutta kun Ukrainan ja Venäjän välinen konflikti on näkynyt jo melko monissa viime vuosien Euroviisuissa ja vieläpä kärjistyy nyt tällaiseksi, alkaa kyllästyttää, ja todettava on, ettei tällainen enää kuulu Euroviisuihin; ei politiikka tällaisissa mittasuhteissa, joissa laulukilpailusta tehdään suoranainen poliittisten erimielisyyksien väline.

Uskoisin, etten ole tämän mielipiteeni kanssa yksin, joten kiinnostavaa onkin nähdä, millaisen vastaanoton Ukrainan tämän vuotinen edustaja (O. TorvaldTime) saa viisukansan keskuudessa; nauttiiko Ukraina edelleen sitä sympatiaa, jonka se vuosi sitten osakseen sai Euroopan äänestäessä Jamalan vuoden 2016 voittajaksi? Euroviisufaneja kun kiinnostaa näissä mittelöissä musiikki, show ja karnevaali niiden yhdistäessä koko Euroopan, eivät poliittiset väännöt.

Mutta unohdetaan nämä ja keskitytään nauttimaan viisuista!

Norma

Suomea edustaa Norma John -duo. (Kuva: Thomas Hanses / Eurovision)

Ja sitten niihin balladeihin. Yksi hienoimmista on mielestäni Puolan Kasia Moś’n Flashlight, jonka esiintymisvuoro on 1. semifinaalissa 11:nä. Synkeä ja raskasrytminen kappale paisuu lopussa massiivisiin jousimelodioihin.

Vastaavanlainen, loppua kohti kasvava edustuskappale on Belgian Blanchen City Lights, mutta se on edellistä menevämpi eikä oikein kutsuttavissa balladiksi. Viisu sisältää kiinnostavan rakenteen, joka muuttuu hetki hetkeltä jännitteisemmäksi. Blanche nähdään niin ikään 1. semifinaalissa.

Ennakkosuosikkeihin lukeutuva balladi on Portugalin Salvador Sobralin Amar pelos dois, joka on vedonlyöntitilastoissa pysytellyt sijalla 2. Kaunisäänisen Sobralin tulkinta on ehkä tämän vuoden viisuista taiteellisin hänen hekumoidessaan menneiden aikojen nostalgialla. Persoonallinen esiintyjä ja kappale erottuvat todella joukosta. Italia nähdään suoraan finaalissa, koska kyseessä on yksi suurin rahoittajamaa.

Ja sitten Suomi. Norma Johnin Blackbird on ilman muuta kokonaisuus, josta Suomi voi olla ylpeä. Kappale on kaikella lailla kunnianhimoinen ja tyylikäs. Lisäksi Leena Tirrosen ääni on persoonallisuudellaan omaa luokkaansa. Mutta kuten todettua, näitä balladeja nyt sitten riittää tänä vuonna. Norma Johnin 1. semifinaalin 7. esiintymispaikkaa pidetään yleisesti ottaen hyvänä, mikä lienee tärkeää erityisesti nyt, kun saman tyylilajin esityksiä on monia muitakin.

Ruotsi tarjoaa tänä vuonna menevän pop-biisin, nimittäin Robin Bengtssonin I Can’t Go On’n, joka kuitenkaan ei ole miltään osin yllätyksellinen. Kappale on perushyvää poppia, jonka tekemisen ruotsalaiset tunnetusti osaavat, ja mieslaulaja kivannäköinen, mutta siinä se. Silti Ruotsille on povattu hyvää menestystä viiden kärkimaan joukosta.

Isännät

Euroviisut juontaa tänä vuonna mieskolmikko. (Kuva: Anders Putting / Eurovision)

Tämän vuoden viisuslogan on ”Celebrite Diversity”, ”Juhlista monimuotoisuutta” — varsin ajankohtaista siis. Art design pitää sisällään mustaa ja kirkkaanpunaista yhdistelevän helminauhan, joka kuvastaa perinteistä ukrainalaista kaulakorua, Namystoa, kauneuden ja terveyden symbolia sekä suojeluksen amulettia.

Euroviisulava (Artikkelikuva: Thomas Hanses / Eurovision) näyttää tänäkin vuonna henkeäsalpaavan hienolta. Lavaa kehystää massiivinen muodostelma, joka ainakin itselleni tuo mieleen käärmeen pään muodot, ja taidettiinpa se jossain yhteydessä snake-sanaan liittääkin. Mielenkiintoista on mahdollisesti kuulla, mitä symboliikalla viestitään.

Kun kaksi vuotta sitten Wienin viisuissa nähtiin juontajina kolme naista, isännöivät suoria lähetyksiä tänä vuonna puolestaan kolme miestä: Oleksandr Skichko, Volodymyr Ostapchuk ja Timur Miroshnychenko. Semifinaalit ja finaali lähetetään Kiovan International Exhibition Centre’stä, joka on viimevuotista areenaa jonkin verran suurempi.

Miten käy Norma Johnin? Sen näemme tiistaina, kun 1. semifinaali käynnistyy YLE TV1:llä klo 22.00. Kappaleena ja esityksenä Blackbird’llä on mielestäni kaikki edellytykset finaaliin, mutta nähtäväksi jää, kykeneekö se erottumaan lukuisista muista balladeista. Tsemppiä siis Norma Johnille eli Leena Tirroselle ja Lasse Piiraiselle!

Palailen asiaan keskiviikkona, jolloin arvioitavanani on edeltävän illan semifinaali. Huikaisevaa viisuviikkoa!

Jaakko Virrankoski

Jaakko Virrankoski
Olen valmistunut Turun yliopistosta filosofian maisteriksi vuonna 2013 opiskeltuani mm. kirjallisuutta, draamakasvatusta, taidehistoriaa ja suomen kieltä. Opiskeluaikana ja sen jälkeen olen kirjoittanut monipuolisesti erilaisista kulttuurin alueista toimien esimerkiksi bloggaajana ja kulttuuritoimittajana Cult24-verkkolehdessä sekä kolumnistina Suomen draama- ja teatteriopetuksen liiton jäsenlehdessä, Fideassa. Erityisesti Cult24:ssä roolini olivat varsin moninaiset. Niihin kuului työskentely niin kuvataidekriitikkona, teatterikriitikkona, festarireportterina, euroviisubloggaajana kuin sekalaisemminkin eri kulttuurin aloja käsittelevien tekstien tuottajana. Noiden vuosien aikana voin sanoa kokeneeni liudan uskomattoman upeita hetkiä, mistä olenkin suuresti kiitollinen. Paljolti olen silti keskittynyt esittävään taiteeseen, kuten teatteriin ja musiikkiin, ehkäpä siksi, että ne ovat kiinnostaneet minua ja mahdollisuuksia niiden käsittelemiseen on sattunut siunaantumaan. Siltikään en tahdo tarkasti rajata, mitkä kulttuurin alueet erityisesti alaani ovat ja mitä tekstini Extemporessa käsittelevät, sillä sellainen ei sovi minulle; ovien on oltava avoinna kaikkialle ja teiden on johdettava uusiinkin suuntiin – siinä piilee elämän viehätys. Voi toki olla, että toisinaan pitäydyn jossakin tietyssä teemassa tovin pidempään, jos niikseen sattuu. Mutta vaikka tällainen vailla rajoja oleva "sinne-tänne-suhailija" olenkin, fyysinen tukikohtani silti on kulttuuritarjonnaltaan rikkaassa Turussa, joka tätä nykyä on myös suosittu elokuvien kuvauskaupunki. Muutin tänne kesällä 2006 ja voin sanoa viihtyneeni. Oikeastaan ihastun tähän kaupunkiin yhä uudelleen. Extemporen blogiteksteissäni näkyykin aivan varmasti paikallisuus, mutta ei tokikaan välttämättä aina. Mitäpäs muuta... Rakastan diskoja ja peilipalloja, juhlia, Madonnaa, Pet Shop Boysia, taidokasta poikkitaiteellisuutta, Andy Warholia, Jean-Michel Basquiatia, kesää, festareita, kulttuurihistoriaa, suuria kaupunkeja, Baz Luhrmannin elokuvakerronnallista näkemystä, Euroviisuja, ihmisiä, Michael Cunninghamin kerrontaa, kaihoisia tarinoita – kaiketi elämää ylipäätään. Tämä kai lienee kelpo lähtökohta kulttuuriblogistille.