Mikä on rintaliivirotaatio? Entä mitkä ne ovat sellaiset naispallit?

Siitä saimme selon perjantai-iltana Kaapelitehtaan Pannuhallissa, kun Helsingin Kaupunginteatterin, Helsinki Dance Companyn sekä Uuden tanssin keskus Zodiakin yhteistuotanto Jemina — The Great American Show sai ensi-iltansa. Tanssija-koreografi Jyrki Karttusen ideoima teos on jatko-osa vuonna 2012 kantaesitetylle Jeminan monta elämää -esitykselle.

Jem3

Jeminasta ei väriä puutu. (Kuva: Marko Mäkinen)

Heti alkuun on todettava, etten aikanaan nähnyt kiiteltyä ensimmäistä osaa, ja se hivenen harmittaa. Luonnollisesti se olisi hyvin pohjustanut perjantaina näkemääni, mutta varsin makean kokemuksen sain silti näinkin.

Jemina – The Great American Show on uhkea ja muhkea, sopivasti roisi ja ilkikurinen. Sen ylenpalttinen feminiinisyys on kuin karkkia, vangitsevan hehkuvaa pinkkiä.

Uraauurtavan poikkitaiteellinen esitys yhdistelee tanssia ja teatteria, drag show’ta sekä stand up’ia. Melkoinen paketti siis, mutta toimiva kaikessa omituisuudessaan. Teosesittelyssään se kuvaa olevansa ”täyttä roskaa — jotain trashia Las Vegas -shown ja Agatha Christien murhamysteerin väliltä”.

Kun ensimmäinen osa oli kuvaus patinoituneen drag-diivan, Jeminan, kasvutarinasta, pääsee katsoja jatko-osassa mukaan tähden amerikanvalloitusmatkalle. Luvassa on vauhtia, suuria tunteita, ratkiriemukasta komiikkaa ja dramaattisia käänteitä.

Esityksessä esimerkiksi nähdään niin aidonoloinen portaita alas putoaminen, että yleisö kohahtaa järkytyksestä. Taidokasta sinänsä.

Jem1

Kohtalokasta flamencoa. (Kuva: Marko Mäkinen)

Vaikka Jemina on kollaasi vähän kaikkea, ei siitä synny sotkuista vaikutelmaa. Kaikki on hallittua ja tarkoin harkittua. Ja tosiasia on, että teos kyllä osoittaa vankkumattoman rakkautensa tanssia kohtaan; tanssi on pääosassa. Esityksessä nähdäänkin toinen toistaan vaikuttavampia tanssiperformansseja.

Yksi niistä on ammustehtaan naisten kohtalokas flamenco. Lavaa moukaroiva korkokenkien armoton pauke porautuu sielun paatuneimpiinkin sopukoihin.

Asia, jolle esitys haistattaa pitkät, on sukupuoli. Toisaalta se myös leikittelee sillä. Korkokengissä nähdään niin siloposkiset naiset kuin parrakkaat miehetkin. Miehet hoitavat naisroolit ja päinvastoin täysin suvereenisti, koska sillä ei ole mitään väliä.

Toisaalta huomio sitten kiinnitetään myös dragiin; siihen, että nyt nimenomaan mies on mekossa.’

Jem5

Sukupuoli on hulluttelun kohteena. (Kuva: Marko Mäkinen)

Jyrki Karttunen on esityksen itseoikeutettu tähti, upeaakin upeampi Jemina. Karttunen hallitsee suvereenisti drag-esiintymiselle ominaisen, pienen ilkikurisuuden sekä dramaattiset elkeet.

Lisäksi esitys koostuu yhdeksästä tanssijasta, jotka näyttäytyvät toinen toistaan hurmaavammissa rooleissa. Yksi teoksen hauskimmista kohtauksista on tanssinopetussessio, johon yleisökin saa halutessaan osallistua. Hitlermäisesti murtava tanssinopettajamme (Karttunen) on kerrassaan huikea.

Pannuhallin korkea tila on hyödynnetty yllättävällä tavalla. Esiintymislavoja on siellä täällä ja yleisö istuu pyöreiden pöytien ääressä kaiken tapahtuvan keskellä. Jukka Huitilan valot ovat spektaakkelimaiset suurilta osin pinkkiä väriä käyttäen.

Jem4

Yleisön halki kulkee catwalk. (Kuva: Marko Mäkinen)

Karoliina Koiso-Kanttilan puvustus yhdessä Henri Karjalaisen suunnitteleman naamioinnin kanssa tarjoilee silmäkarkkia kaikessa näyttävyydessään. Erityisen upea on Karttusen yllä nähtävä muotisuunnittelijaluomus.

Äänisuunnittelusta vastaava Tuomas Fränti on loihtinut muhkean äänimaiseman. Volyymi on voimakas, ja niin pitääkin. Muotinäytöskohtauksessa kuultava mukaelma Madonnan Vogue’sta kuulostaa tyylikkäältä.

Jem2

Huumorin lisäksi nähdään suurta draamaa. (Kuva: Marko Mäkinen)

Väliajalla kuulin erään herrashenkilön tuskailevan, että esitys on vähän turhan erikoinen. Mitenkään tavanomainen se ei toki olekaan.

Jeminan poikkitaiteellisuus on mielestäni kuitenkin hyvin raikasta ja piristävää. En voi tokikaan sanoa, etteikö jotain olisi mennyt yli hilseen, mutta ehkäpä esityksen ydin onkin siinä, ettei siitä tarvitse kantaa huolta. Vaikka siis jokin asia jäisikin aukeamatta, oleellisempaa on antautuminen korkealaatuisen tanssin (ynnä muun) katsomisen nautinnolle.

Sillä niin se vain on, että tämä esitys on herkullinen.

Jaakko Virrankoski

HELSINGIN KAUPUNGINTEATTERI, HELSINKI DANCE COMPANY JA ZODIAK — UUDEN TANSSIN KESKUS: Jemina — The Great American Show. KONSEPTI JA KOREOGRAFIA: Jyrki Karttunen. HENKILÖOHJAUS JA KÄSIKIRJOITUS: Heidi Räsänen. ÄÄNISUUNNITTELU: Tuomas Fränti. VALOSUUNNITTELU JA LAVASTUS: Jukka Huitila. NAAMIOINNIN SUUNNITTELU: Henri Karjalainen. HARJOITTAJA JA KOREOGRAFIN ASSISTENTTI: Johanna Elovaara. LAULUVALMENNUS: Emilia Nyman. ESIINTYJÄT: Auri Ahola, Anne Hiekkaranta, Jyrki Karttunen, Jyrki Kasper, Aksinja Lommi, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Kalle Pulkkinen ja Kaisa Torkkel. KESTO: n. 2 h. IKÄRAJA: 18 v. SEURAAVAT ESITYKSET: 28.3. / 29.3. / 31.3. / 1.4. / 5.4. / 7.4. / 8.4. ENSI-ILTA: 22.3.2017 Kaapelitehtaalla Pannuhallissa. (Artikkelikuva: Marko Mäkinen)

Linkki esityksen kotisivuille: http://www.hkt.fi/ohjelmisto/play.php?name=tgas&lang=fi

Jaakko Virrankoski
Olen valmistunut Turun yliopistosta filosofian maisteriksi vuonna 2013 opiskeltuani mm. kirjallisuutta, draamakasvatusta, taidehistoriaa ja suomen kieltä. Opiskeluaikana ja sen jälkeen olen kirjoittanut monipuolisesti erilaisista kulttuurin alueista toimien esimerkiksi bloggaajana ja kulttuuritoimittajana Cult24-verkkolehdessä sekä kolumnistina Suomen draama- ja teatteriopetuksen liiton jäsenlehdessä, Fideassa. Erityisesti Cult24:ssä roolini olivat varsin moninaiset. Niihin kuului työskentely niin kuvataidekriitikkona, teatterikriitikkona, festarireportterina, euroviisubloggaajana kuin sekalaisemminkin eri kulttuurin aloja käsittelevien tekstien tuottajana. Noiden vuosien aikana voin sanoa kokeneeni liudan uskomattoman upeita hetkiä, mistä olenkin suuresti kiitollinen. Paljolti olen silti keskittynyt esittävään taiteeseen, kuten teatteriin ja musiikkiin, ehkäpä siksi, että ne ovat kiinnostaneet minua ja mahdollisuuksia niiden käsittelemiseen on sattunut siunaantumaan. Siltikään en tahdo tarkasti rajata, mitkä kulttuurin alueet erityisesti alaani ovat ja mitä tekstini Extemporessa käsittelevät, sillä sellainen ei sovi minulle; ovien on oltava avoinna kaikkialle ja teiden on johdettava uusiinkin suuntiin – siinä piilee elämän viehätys. Voi toki olla, että toisinaan pitäydyn jossakin tietyssä teemassa tovin pidempään, jos niikseen sattuu. Mutta vaikka tällainen vailla rajoja oleva "sinne-tänne-suhailija" olenkin, fyysinen tukikohtani silti on kulttuuritarjonnaltaan rikkaassa Turussa, joka tätä nykyä on myös suosittu elokuvien kuvauskaupunki. Muutin tänne kesällä 2006 ja voin sanoa viihtyneeni. Oikeastaan ihastun tähän kaupunkiin yhä uudelleen. Extemporen blogiteksteissäni näkyykin aivan varmasti paikallisuus, mutta ei tokikaan välttämättä aina. Mitäpäs muuta... Rakastan diskoja ja peilipalloja, juhlia, Madonnaa, Pet Shop Boysia, taidokasta poikkitaiteellisuutta, Andy Warholia, Jean-Michel Basquiatia, kesää, festareita, kulttuurihistoriaa, suuria kaupunkeja, Baz Luhrmannin elokuvakerronnallista näkemystä, Euroviisuja, ihmisiä, Michael Cunninghamin kerrontaa, kaihoisia tarinoita – kaiketi elämää ylipäätään. Tämä kai lienee kelpo lähtökohta kulttuuriblogistille.