Kuin nykyajan usein poliittisesti kantaaottavissa popkonserttispektaakkeleissa täyttävät videokuvat atomipommiräjähdyksistä, metsäpaloista ja teurastamoista Kansallisteatterin suuren näyttämön edestä taakse ja alhaalta ylös. Nyt, varsinkin aggressiivisen punk-räpin ryydittämänä, sen voi kokea olevan kauhistuttavaa, mutta onko se sitä sittenkään?

Onko se oikeastaan vain banaali toteamus aikojen olosta, yhä uudelleen toistuvista? Että tuhoaminen on tapa tyydyttää omien vallanhimoisten päämäärien synnyttämä kiima, ja että se on pelottavan arkipäiväistynyt asia.

Se elää päivänpolitiikassa meillä ja maailmalla, se elää historiassa ja se elää tässä näytelmässä synkimmin kuin missään muussa Shakespearen tragediassa.

Mac9

(Vasemmalta) Sonja Kuittinen, Fanni Noroila ja Pihla Maalismaa edustavat modernia käsitystä ennustuksen kertovasta noitakolmikosta. (Kuva: Mitro Härkönen / Suomen Kansallisteatteri)

Glamisin taani Macbeth palaa taistelusta voittoisana sotasankarina ystävänsä Banquon kanssa. Matkalla he kohtaavat kolme noitanaista, jotka kertovat Macbethille mieltä kiihottavan ennustuksen: hän on tuleva Skotlannin kuninkaaksi.

Hallitseva kuningas Duncan palkitsee Macbethin ansioistaan sodassa, mutta Macbeth huomaa, ettei tämä riitä; ajatus kuninkuudesta ei jätä rauhaan. Macbeth laatii vaimonsa kanssa murhasuunnitelman, jotta hallitseva kuningas saadaan pois yhä juopuneemmaksi muuttuvan vallanhimon tieltä. Tästä alkaa verinen ja kiihkeä taival, joka avaa ovet ihmismielen synkimpiin kerrostumiin.

Ja se on ”Great Business”. Voisiko mikään muu kuin tämän niminen, näytelmässä kuultava kappale kuvata irvokkaammin häikäilemättömiä keinoja käyttävää tietä kohti valtaa?

Mac6

Pyörätuolissa istuva kuningas Duncan (Esko Salminen) saapuu Macbethin kunniaksi järjestettyihin ryyppyjuhliin. (Kuva: Mitro Härkönen / Suomen Kansallisteatteri)

Toisen puoliajan alussa Skotlannin uusi kuningas Macbeth puhuu yleisölle meitä silmiin katsoen, maljat tarjoten, raivoten, meidän sekaamme kävellen. Kaiken karismansa voimin hän kyseenalaistaa kuulijoittensa ajatukset ja moraalin suostutellakseen meidät oman toimintansa taakse, joka tarkoittaa vastustajien eliminointia. Lähes 1000 vuotta sitten eläneen kiihkoilijan esiintyminen ja retoriikka vertautuvat viime syksynä kuultuihin Trumpin vaalipuheisiin.

Hyytävän ajankohtaisista klassikoiden uudelleentulkinnoista tunnettu Janne Reinikainen näkee Kansallisteatteriin ohjaamassaan Macbethissä vallanhimoisen hallitsijapariskunnan tekemät veriset teot bisneksenä, liikemiesmäisenä häikäilemättömyytenä, jolla tällä(kin) hetkellä monia valtioita johdetaan. Sille on annettu myös nimi, jonka Macbeth kuulee veitsen voimin syrjäyttämänsä kuningas Duncanin suusta: ”sipilöinti”. Reinikainen ei häpeile ilmaista, mitä mieltä hän on myös omassa maassamme havaittavasta politiikasta, jossa sanotaan yhtä ja tehdään toista.

William Shakespearen mustanpuhuva klassikko on sijoitettu huippumoderniin ympäristöön. Ennustuksen kertovat noidat esitetään Weird Sisters -nimisenä, ”power dressing”-asuihin puettuna punk-räp-triona. Krapulaisena sängystään könyävä Lady Macbeth saa tiedon noitien ennustuksesta mieheltään tekstiviestinä. Kuninkaanlinnan sijaan valtaan noussut hallitsijapariskunta asuu huippumodernissa, kolmikerroksisessa luksustalossa, jonka pintoina nähdään kliinistä lasia ja viileää betonia.

Mac10

Saavutettua valta-asemaa symboloi Macbethien moderni luksusasunto. (Kuva: Mitro Härkönen / Suomen Kansallisteatteri)

Kokonaisuus näyttää ja kuulostaa häkellyttävän komealta.

Uudenaikaisen ja koko jättimäisen lavan käsittävän videotekniikan (suunnittelu: Henna-Riikka Halonen) käyttö on paikkapaikoin häkellyttävän upeaa katseltavaa. Kuvasto ihmisen tuhovoimasta tuntuu videoiden muodossa toteutettuna erityisen julmana.

Omaa tarinaansa kertoo ensimmäisellä puoliajalla näyttämön taustalla nähtävä mikroskooppikuva eliöistä, jotka alkujaan tulkitsin symboliksi Macbethin sielun vähitellen täyttävästä pahuudesta. Käsiohjelma selventää niiden olevan kuitenkin ääriolosuhteissa selviäviä pieneliöitä, ja että niiden kertoma tarina on vaihtoehtoinen. Kiinnostavaa itsessään.

Tarja Simonen suunnittelema puvustus kiinnittää huomion erityisesti värisymboliikallaan, joka toistuu myös Kati Lukan räätälöimässä näyttävässä lavastuksessa ja Max Wikströmin valosuunnittelussa. Keskeisen väripaletin muodostavat räikeä myrkynkeltainen ja kylmä, turkoosiin vivahtavan sininen.

Käsiohjelmassa keltaisen kuvataan viittaavan Yellowstonen kansallispuiston rikkikerrostumiin, joka muistuttaa vallanhimon myrkyllisestä luonteesta. Päätös jättää itsestään selvästi verestä, kuolemasta ja tuhosta vihjaava punainen pois on kaikessa vaihtoehtoisuudessaan ihastuttavaa, sillä valittu värimaailma luo tällaisenaan kiinnostavan ja täysin uniikin tunnelman.

Mac5

Kansallisteatterin ”Macbethissä” hyödynnetään runsaasti hengensalpaavan upeaa videotekniikkaa. (Kuva: Mitro Härkönen / Suomen Kansallisteatteri)

Näin Kansallisteatterin Macbethin kaikilla komponenteilla on kerrottavanaan oma tarinansa totuttua vahvemmin. Niistä vaikuttavimpien joukkoon lukeutuu ehdottomasti Joakim ”Jusu” Berghällin jazzahtava live-musiikki eri soittimin, erityisesti syvine saksofonisoundeineen. Kun musisointi yhdistetään Timo Hietalan suunnittelemaan musiikki- ja äänimaailmaan, on kokonaisuus suorastaan pakahduttava.

Jazz-musiikki luo omaperäisesti kontrasteja tapahtumiin ja vaikutelma osoittautuu kaikessa ristiriitaisuudessaan äärimmäisen kiinnostavaksi. Enpä ole vielä tähän mennessä löytänyt jazzista yhtä uhkaavia ja julmia sävyjä.

Mac2

Vallanhimo sokaisee Macbethin (Antti Luusuaniemi, vas.) ja Lady Macbethin (Katariina Kaitue) mielen. (Kuva: Mitro Härkönen / Suomen Kansallisteatteri)

Draamakirjallisuudentutkijoita on kautta aikojen kiinnostanut Macbethin ja Lady Macbethin vallanhimon ja pahuuden luonne sekä syyt. Niin teatterissa kuin elokuvissakin vaikuttaneen ohjaaja-käsikirjoittaja Ralf Långbackan mukaan Macbethiä ei riivaa niinkään pahuus, vaan mahdollisuus tulla joksikin.

”Jos sattuma siis kruunun tarjoaa, niin tehköön minusta myös kuninkaan. Siihen asiaan en puutu”. Macbeth luopuu vastuusta kokonaan.

Kansallisteatterin tulkinnassa Macbethissä vallanhimon tuli kyteekin hiilloksella, johon Lady Macbeth sitten heittää bensaa. Macbethin epäröidessä tulevaisuuteen suunniteltuja tekoja Lady toruu: ”Olet menettänyt luovuutesi”. Lady Macbethille pahuus tarkoittaa luovuutta.

Katariina Kaitueen Lady Macbeth on samanaikaisesti intohimoinen, kylmä, kiihkeä ja sensuelli. Tulkinta on ilmeikäs. Hahmoa pidetään yleisesti sinä pahimpana pääpiruna, primus motorina, mutta tässä versiossa pelottavammaksi lopulta osoittautuu itse herra Macbeth, kunhan on vallan makuun päässyt.

Macbethin roolissa nähtävä Antti Luusuaniemi on varsinkin äänenkäytöllisesti lahjakas ja vivahteikas näyttelijä, ja se tekeekin hänen tulkinnastaan perin hyytävän. Puheella vaikutetaan, kuten näytelmässä pyritään nykyajan maailmanpoliittista esiintymistapaa ja retoriikkaa mukaillen osoittamaan, ja Luusuaniemen toteuttamana se todella kolahtaa.

Mac4

Lady Macbeth (Katariina Kaitue) himoitsee miehelleen ennustettua valtaa melkein enemmän kuin mies itse. (Kuva: Mitro Härkönen / Suomen Kansallisteatteri)

Siltikin tietty psykologinen syvyysvaikutelma jää tässä Macbeth-tulkinnassa puolitiehen. Katsojalle käy kyllä selväksi, että vallanhimo sokaisee mielen ja johtaa väistämättä raakoihin tekoihin, mutta vaikka Macbethin omantunnon osoitetaan aika ajoin kolkuttelevankin, ei sen representointi ole niin syvää ja aitoa, että katsoja saavuttaisi siihen sellaista tarttumapintaa, joka samaistuttaisi herran inhimillisestä puolesta muistuttaen.

Sen suuremmin tämä ei kuitenkaan jää häiritsemään, sillä Reinikaisen ohjauksessa tämä teos on kaiken muun ohella varsinainen symbolien ja metaforien aarrearkku.

Macbethien pariskunnan tulevaisuus on sinetöity, kun Lady Macbeth kaataa juomalasiinsa vettä, joka saman tien muuttuu myrkynkeltaiseksi. Lordi Lennox (Karin Pacuis) vertaa kuninkaan murhayön (tässä tapauksessa samalla kuninkaan vierailun ja taani Macbethin sotasankaruuden kunniaksi järjestettyjen ryyppäjäisten) jälkeisenä aamuna poliitikkoja kännipanetuksen yhteydessä toisinaan ilmenevään, harmittavaiseen halun ja kyvykkyyden väliseen ristiriitaan.

Yksi kiinnostavimpia yksityiskohtia on kuningas Duncanin istuminen pyörätuolissa. Macbethit imartelevat häntä ja työntelevät liikuntakyvytöntä miestä kuin pässiä vedetään narussa. Omaa kieltään sitten kertoo kuningas Duncanin tempautuminen jaloilleen Macbethin toteuttaman puukotuksen jälkeen. Esko Salminen tekee roolissaan lähtemättömän vaikutuksen, vaikka melko vähän näyttämöllä onkin.

Reinikaisen tapa rytmittää kerrontaa on viehättävä. Yhdessä hetkessä se on transsinomaisen kiihkeää, toisessa kuullaan pitkiä monologeja pysähtyneessä tilassa. Lisäksi hän näyttää viehättyneen sukupuolilla leikittelyyn (kuten taannoisessa Kansallisteatterin Nummisuutarit-tulkinnassakin nähtiin), kun parissakin roolissa mieshahmoa näyttelee nainen naisen näköisenä – no ehkä muutama viiksitupsu nenänalustaa koristamassa.

Mac3

”Macbeth” sisältää paljon väkivaltaa, mutta tässä tulkinnassa se esitetään paljolti epäsuorasti. (Kuvassa Antti Luusuaniemi, kuva: Mitro Härkönen / Suomen Kansallisteatteri)

Mitä pidemmälle mennään, sitä rumemmaksi peli muuttuu; eräs äiti kuristetaan ja lapsi puukotetaan kuoliaiksi. Samaa tahtia uhkaavan tuhonsa tunnistavat Macbethit muuttuvat yhä riitaisammiksi ja epätoivoisemmiksi. Vai pitääkö kuningas Macbethin saavuttama kovuus pintansa vielä silloinkin, kun hän on käpertynyt työpöytänsä alle?

Kansallisteatterin Macbeth on silti verta ja suolenpätkiä yllättävän vähän. Konkreettisen raakuuden sijaan hirmutekoihin paljolti vain viitataan niin sanallisesti kuin visuaalisestikin.

Ehkä tästä tietoisena loppukohtaus sitten toteutetaankin sellaisella brutaaliudella, että se kaikessa kuvottavuudessaan melkein naurattaa. ”Voi helvetti”, toteaa kuningas Duncanin Malcolm-poika (Fanni Noroila) verta tihkuva säkki kädessään.

Mac8

Monien murhien jälkeen Macbethien taival tulee päähänsä, kun muuan Macduff (Tero Koponen, vas.) saapuu tuhoamaan Macbethin. (Kuva: Mitro Härkönen / Suomen Kansallisteatteri)

Tukijoilleen järjestämällään juhlaillallisella alkavat painajaismaiset näyt riivata tunnontuskaista Macbethia. Hänen äskettäin lahtaamansa Banquo (Seppo Pääkkönen), entinen ystävä ja sotatoveri, ilmestyy juhlatilaan karmivannäköisenä verta vuotaen. Tästä kauhistuneena Macbeth saa raivokohtauksen, jossa juhlapöytäkin saa kyytiä. Lady Macbeth selittää vieraille käytöksen johtuvan sairaudesta, joka hänen miestään vaivaa, ja että kaikki on hyvin.

Jollakin karmivalla tavalla tämä kohtaus tuo mieleen viime aikoina nähdyn populismin olomuodon; että ilmeinen valhe uskotaan totuudeksi ainakin vertauskuvallisesti, tai jos ei, ei valehtelusta välitetä, sillä valheellinen totuuskin on parempi vaihtoehto kuin mikä tahansa muu.

”Miten me jaksamme elää, on ainoa ajankohtainen kysymys”, sanoo lohduttomasti hirmuhallitsijapariskuntaa avustanut Seyton (Pihla Maalismaa) siinä vaiheessa, kun kaikki on tuhottu ja menetetty. Miete jää kaikumaan katalana korviin; kuin se samalla vaivihkaa kysyisi, että tuleeko vielä aika, kun siinä on miljoonien muidenkin ihmisten ääni?

Jaakko Virrankoski

SUOMEN KANSALLISTEATTERI: Macbeth. KÄSIKIRJOITUS: William Shakespeare. OHJAUS: Janne Reinikainen. SUOMENNOS JA SOVITUS: Eva Buchwald ja Janne Reinikainen. DRAMATURGI: Eva Buchwald. LAVASTUS: Kati Lukka. PUKUSUUNNITTELU: Tarja Simone. VALOSUUNNITTELU: Max Wikström. MUSIIKKI JA ÄÄNNISUUNNITTELU: Timo Hietala. VIDEOSUUNNITTELU: Henna-Riikka Halonen. NAAMIOINNIN SUUNNITTELU: Petra Kuntsi. ROOLEISSA: Antti Luusuaniemi, Katariina Kaitue, Esko Salminen, Fanni Noroila, Sonja Kuittinen, Pihla Maalismaa, Seppo Pääkkönen, Timo Kalliokoski / Elmeri Ylä-Rautio, Tero Koponen ja Karin Pacius. MUUSIKKO: Joakim ”Jusu” Berghäll. KESTO: 2 h. 55 min. (sis. väliajan). LIPUT: 37–47 / 32–43 / 19–22 €. ESITYKSET: Keväällä 2017. ENSI-ILTA: Suurella näyttämöllä 8.3.2017. (Artikkelikuva: Mitro Härkönen.)

Linkki esityksen kotisivuille: http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/macbeth/

Jaakko Virrankoski
Olen valmistunut Turun yliopistosta filosofian maisteriksi vuonna 2013 opiskeltuani mm. kirjallisuutta, draamakasvatusta, taidehistoriaa ja suomen kieltä. Opiskeluaikana ja sen jälkeen olen kirjoittanut monipuolisesti erilaisista kulttuurin alueista toimien esimerkiksi bloggaajana ja kulttuuritoimittajana Cult24-verkkolehdessä sekä kolumnistina Suomen draama- ja teatteriopetuksen liiton jäsenlehdessä, Fideassa. Erityisesti Cult24:ssä roolini olivat varsin moninaiset. Niihin kuului työskentely niin kuvataidekriitikkona, teatterikriitikkona, festarireportterina, euroviisubloggaajana kuin sekalaisemminkin eri kulttuurin aloja käsittelevien tekstien tuottajana. Noiden vuosien aikana voin sanoa kokeneeni liudan uskomattoman upeita hetkiä, mistä olenkin suuresti kiitollinen. Paljolti olen silti keskittynyt esittävään taiteeseen, kuten teatteriin ja musiikkiin, ehkäpä siksi, että ne ovat kiinnostaneet minua ja mahdollisuuksia niiden käsittelemiseen on sattunut siunaantumaan. Siltikään en tahdo tarkasti rajata, mitkä kulttuurin alueet erityisesti alaani ovat ja mitä tekstini Extemporessa käsittelevät, sillä sellainen ei sovi minulle; ovien on oltava avoinna kaikkialle ja teiden on johdettava uusiinkin suuntiin – siinä piilee elämän viehätys. Voi toki olla, että toisinaan pitäydyn jossakin tietyssä teemassa tovin pidempään, jos niikseen sattuu. Mutta vaikka tällainen vailla rajoja oleva "sinne-tänne-suhailija" olenkin, fyysinen tukikohtani silti on kulttuuritarjonnaltaan rikkaassa Turussa, joka tätä nykyä on myös suosittu elokuvien kuvauskaupunki. Muutin tänne kesällä 2006 ja voin sanoa viihtyneeni. Oikeastaan ihastun tähän kaupunkiin yhä uudelleen. Extemporen blogiteksteissäni näkyykin aivan varmasti paikallisuus, mutta ei tokikaan välttämättä aina. Mitäpäs muuta... Rakastan diskoja ja peilipalloja, juhlia, Madonnaa, Pet Shop Boysia, taidokasta poikkitaiteellisuutta, Andy Warholia, Jean-Michel Basquiatia, kesää, festareita, kulttuurihistoriaa, suuria kaupunkeja, Baz Luhrmannin elokuvakerronnallista näkemystä, Euroviisuja, ihmisiä, Michael Cunninghamin kerrontaa, kaihoisia tarinoita – kaiketi elämää ylipäätään. Tämä kai lienee kelpo lähtökohta kulttuuriblogistille.