Åbo Svenska Teaterin syksy käynnistyy rehevällä puhedraamalla. Suuri näyttämö muuntautuu Englannin kuninkaallisten tyyssijaksi aikana ennen toista maailmansotaa, kun elokuvana kuuluisaksi tullut, mutta Suomessa vielä melko vähän teatteriversioina nähty Kungens tal (Kuninkaan puhe) kertoo tarinan änkytyksestä kärsivästä prinssi Albertista, myöhemmin kruunattavasta Englannin kuninkaasta. ÅST tuottaa tarinasta ihmisyyteen syvästi pureutuvan tulkinnan.

David Seidlerin käsikirjoittama tositarina tuli tunnetuksi vuonna 2010 Tom Hooperin ohjaamana, Oscar-palkittuna elokuvana (Eng. The King’s Speech). Suomessa se on nähty teatteriversiona aiemmin Helsingin kaupunginteatterissa. ÅST:n näyttämölle näytelmän ohjaa Pekka Sonck.

Tarina kertoo Englannin prinssi Albertista, siviilinimeltään Bertiestä, joka on kärsinyt 4-vuotiaasta saakka vaikeasta puheongelmasta, änkytyksestä. Tämä saa hänet välttelemään julkisia esiintymisiä, mutta hänen isänsä, kuningas Georg V, vaatii häntä pitämään puheen The British Empire Exhibition -näyttelyn päätöstilaisuudessa Wembley-stadionilla lokakuussa 1925.

Prinssi Albertin änkytyksestä johtuen tilaisuudesta tulee erittäin kiusallinen. Hän päättää hakea ongelmaansa apua, mutta edes Lontoon maineikkaimmat lääkärit eivät saa autetuksi häntä.

Kunnes vastaan tulee australialainen Lionel Logue, epäsovinnaisista metodeistaan tunnettu puheopettaja. Niin alkaa prinssi Albertin ja herra Loguen yhteinen, joskin kivikkoinen taival kohti paranemista.

Prinssi Albert kruunataan kuninkaaksi, George VI:ksi, toukokuussa 1937. Koko maailman kohtalo on Englannin kuninkaan käsissä, kun toisen maailmansodan kauhut kytevät eri puolilla Eurooppaa ja kuninkaan on kyettävä kokoamaan yhteinen vastarinta Hitlerin hirmuhallintoa vastaan.

Kuninkaan on pidettävä puhe, joka radioidaan ympäri maailmaa ja jota kuuntelevat kaikki, myös maailman tärkeimmät päättäjät.

Puhe2

Thomas Backlund näyttelee kuningas Georg V:tä, joka vaatii poikaansa pitämään puheen tämän puheongelmasta huolimatta. (Kuva: Pette Rissanen)

Kungens tal on vahvaa draamaa. Liikuttavinta näytelmässä on myötäelämisen kokemus. Katsoja ahdistuu prinssin kiusallisesta ongelmasta ja toisaalta iloitsee onnistumisista, kokee itsensä voittamisen vapauttavan tunteen.

Samalla tavoin tunteisiin käy kahden ihmisen välisen yhteyden ja ystävyyden syntyminen tilanteessa, jossa risteilevät ääripäiset ja tiuhaan vaihtelevat tunteet. Tuskainen prinssi huutaa terapeutilleen välillä kurkku suorana ja satuttaa sanoillaan pahastikin, mutta silti miesten välillä elää jatkuvasti molemminpuolinen, syvä ymmärrys ja yhdessä selviämisen kantava voima. Tämän kehityskaaren rakentuminen on kiinnostavaa seurattavaa.

Fokus on siis puheessa, mutta silloin, kun sitä ei ole, kiehtovalla tavalla toisaalta myös hiljaisuuden tahattomassa merkityksellisyydessä. Puheen ja hiljaisuuden ääripäisellä vaihtelulla luodaan vahvoja tunnelmia oivaltaen. Prinssin pitämissä puheissa, jotka sisältävät piinaavan pitkiä taukoja, vaivaannuttavuus on käsin kosketeltavaa.

Harva esitys myöskään päättyy esiripun laskeutumiseen täydellisen hiljaisuuden vallitessa, vailla musiikkia, mutta näin tekemällä tämä näytelmä saa ymmärtämään sen, millainen pysäyttävä teho on myös totaalisella hiljaisuudella. Vahvaksi ystävyyden ja sovinnollisuuden kokemuksen synnyttäjäksi riittää se, että nämä kaksi yhteisen matkan kulkenutta miestä kättelevät rehdisti toisiaan.

Puhe3

Peter Ahlqvist prinssi George VI:na (vasemmalla) ja Riko Eklund puheterapeutti Lionel Loguena ovat Kungens tal’n vakuuttava kaksikko. (Kuva: Pette Rissanen)

Sisäänpäin kääntyneen Bertien eli prinssi Albertin roolissa nähdään Peter Ahlqvist. Hän ilmentää prinssin ahdistuneisuutta, pinnan alla vellovaa raivoa ja sulkeutuneisuutta vakuuttavasti, jopa niin, että hänen kiusalliset tuntemuksensa voi katsoja kokea omissa nahoissaan.

Riko Eklund on kuin luotu sympaattisen puheterapeutin, Lionel Loguen, rooliin. Eklund yhdistää roolissaan viehättävällä tavalla kepeän hyväntuulisuuden ja vakavasti otettavan charmin. Roolissaan puheterapeuttina hän suorastaan huokuu välitöntä lämpöä.

Kungens tal’n visuaalisuus on omaa luokkaansa. Peter Ahlqvist on suunnitellut majesteettisen lavastuksen massiivisine kirjahyllyineen ja kultauksineen. Ada Halosen valosuunnittelu luo hämyisiä, sielukkaita näkymiä.

Kokonaisuus on jollakin tavoin elokuvamainen, mitä vahvistaa kohtausten välillä tunnelmoiva pianomusiikki. Jopa lavastuksen vaihdot ovat osa näytelmän taidetta, sillä niin kauniisti ja sulavasti ne on toteutettu pyörivää näyttämöä hyödyntäen.

Åbo Svenska Teaterin Kungens tal on teatteria ihmisistä, inhimillisyydestä. Se lähestyy aihettaan vetoamalla katsojan omaan empaattisuuteen. Se onnistuu samaistuttamaan katsojansa aidosti päähenkilöiden tuntemuksiin, yhtäältä kiusalliseen ahdistukseen ja toisaalta pyyteettömään haluun auttaa.

Kun kuningas George VI astelee lopulta mikrofonin eteen koko maailman kuultavaksi, huomaan pidätteleväni hengitystä.

Jaakko Virrankoski

Åbo Svenska Teater: Kungens tal (Kuninkaan puhe). Käsikirjoitus: David Seidler. Ohjaus ja käännös: Pekka Sonck. Lavastussuunnittelu: Peter Ahlqvist. Pukusuunnittelu: Matti Seppänen. Valosuunnittelu: Ada Halonen ja Olli-Pekka Lepovuori. Meikki- ja kampaussuunnittelu: Sabina Segerström. Rooleissa: Peter Ahlqvist, Riko Eklund, Amanda Nyman, Monica Nyman, Thomas Backlund, Jerry Wahlforss, Lasse Fagerström, Kenneth Battilana, Bror Österlund, Sabina Segerström, William Malkamäki / Alvar Svartsjö, Rami Aalto, Niklas Grönholm. Kesto: 2 h 10 min. Ensi-ilta: 24.9.2016. Viimeinen esitys: 28.1.2016. Liput: 35 / 30 / 25 €. (Artikkelikuva: Pette Rissanen)   

Linkki esityksen kotisivuille: http://abosvenskateater.fi/suomeksi/ohjelmisto/kungens_tal/

Jaakko Virrankoski
Olen valmistunut Turun yliopistosta filosofian maisteriksi vuonna 2013 opiskeltuani mm. kirjallisuutta, draamakasvatusta, taidehistoriaa ja suomen kieltä. Opiskeluaikana ja sen jälkeen olen kirjoittanut monipuolisesti erilaisista kulttuurin alueista toimien esimerkiksi bloggaajana ja kulttuuritoimittajana Cult24-verkkolehdessä sekä kolumnistina Suomen draama- ja teatteriopetuksen liiton jäsenlehdessä, Fideassa. Erityisesti Cult24:ssä roolini olivat varsin moninaiset. Niihin kuului työskentely niin kuvataidekriitikkona, teatterikriitikkona, festarireportterina, euroviisubloggaajana kuin sekalaisemminkin eri kulttuurin aloja käsittelevien tekstien tuottajana. Noiden vuosien aikana voin sanoa kokeneeni liudan uskomattoman upeita hetkiä, mistä olenkin suuresti kiitollinen. Paljolti olen silti keskittynyt esittävään taiteeseen, kuten teatteriin ja musiikkiin, ehkäpä siksi, että ne ovat kiinnostaneet minua ja mahdollisuuksia niiden käsittelemiseen on sattunut siunaantumaan. Siltikään en tahdo tarkasti rajata, mitkä kulttuurin alueet erityisesti alaani ovat ja mitä tekstini Extemporessa käsittelevät, sillä sellainen ei sovi minulle; ovien on oltava avoinna kaikkialle ja teiden on johdettava uusiinkin suuntiin – siinä piilee elämän viehätys. Voi toki olla, että toisinaan pitäydyn jossakin tietyssä teemassa tovin pidempään, jos niikseen sattuu. Mutta vaikka tällainen vailla rajoja oleva "sinne-tänne-suhailija" olenkin, fyysinen tukikohtani silti on kulttuuritarjonnaltaan rikkaassa Turussa, joka tätä nykyä on myös suosittu elokuvien kuvauskaupunki. Muutin tänne kesällä 2006 ja voin sanoa viihtyneeni. Oikeastaan ihastun tähän kaupunkiin yhä uudelleen. Extemporen blogiteksteissäni näkyykin aivan varmasti paikallisuus, mutta ei tokikaan välttämättä aina. Mitäpäs muuta... Rakastan diskoja ja peilipalloja, juhlia, Madonnaa, Pet Shop Boysia, taidokasta poikkitaiteellisuutta, Andy Warholia, Jean-Michel Basquiatia, kesää, festareita, kulttuurihistoriaa, suuria kaupunkeja, Baz Luhrmannin elokuvakerronnallista näkemystä, Euroviisuja, ihmisiä, Michael Cunninghamin kerrontaa, kaihoisia tarinoita – kaiketi elämää ylipäätään. Tämä kai lienee kelpo lähtökohta kulttuuriblogistille.