(Kuvat: Pernilla Lindgren)

Livsmedlet-teatteriryhmän Näkymättömät maat lienee erikoisinta teatteria, mitä olen koskaan nähnyt. Samalla se lukeutuu kiinnostavimpien teatterikokemusteni joukkoon. ”Maantieteellinen striptease”, kuvailee Livsmedlet uutukaistaan. Ollaan iholla, mutta myös tullaan iholle. Kipeästi. Tämä, jos mikä, on fyysistä teatteria. Näytelmä tekee näkyväksi sen, mikä on tiedetty jo pitkään, mutta jolle Eurooppa avasi silmänsä vasta viikko sitten, satojen ihmisten menetettyä henkensä.

Näkymättömät maat vietti ensi-iltaviikonloppuaan 24.–26.4. TEHDAS Teatterissa Turussa. Turusta esitys jatkaa kiertueelle. Maailmallakin mainetta niittänyt Livsmedlet koostuu kahdesta esiintyjästä, joita ovat Sandrina Lindgren ja Ishmael Falke. Lisäksi äänisuunnittelusta vastaa Niklas Nybom ja valosuunnittelusta Jarkko Forsman. Esitys tutkii nukketeatterin ja koreografian välimaastoa käyttäen epätavallisia tekniikoita ja materiaaleja. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pienenpieniä nukkeja liikutellaan ihmisihon päällä, ja toisinaan ihmiset yltyvät esiintymään nukkejen sijasta. Ihmiskehoon esimerkiksi maalataan meri sinisellä maalilla ja nähdäänpä siihen piirrettynä myös valtatie, jota pitkin pieni bussi ajelee.

Toteutustavat ovat siis varsin omaperäisiä ja tietyllä tavalla hauskojakin, mutta se, mikä luo vahvan kontrastin, on aihe. Se nimittäin on äärimmäisen vakava: Eurooppaan pyrkivien siirtolaisten kohtalo Välimerellä. On lähes käsittämätöntä, miten ajankohtaiseksi aihe muodostui, kun Libyasta Eurooppaan pyrkinyt, satoja pakolaisia kuljettanut laiva upposi viime viikolla. Näkymättömät maat -teos kuvaa vastaavanlaisen pakomatkan varsin seikkaperäisesti.

Tässä esityksessä on luonnetta. Se huokuu erityisesti esiintyjien vankkumattomasta itsevarmuudesta – siitä, että he seisovat täysin kaiken sen takana, mitä tekevät. Sen näkee jo heidän keskittyneistä ilmeistäänkin. Tätä näin omintakeinen teos epäilemättä tarvitsee onnistuakseen. Ja onnistuuhan se. Niin hyvin, että tekijöitä on syytä onnitella.

Ihmiskehon muuntautuminen tapahtumien eläväksi alustaksi – ja ennen muuta tämän muutoksen synnyttämä kontrasti – on toteutettu kiinnostavasti. Tietoisuutta ihmisenä olemisesta ei edes yritetä hävittää, ihmiskehoa ei siis unohdeta tapahtumien alustaksi täysin. Itse asiassa sillä myös provosoidaan: alussa näyttelijät istuvat näyttämöllä rauhallisina savukkeita poltellen. Taustalla pauhaavat sodan äänet.

NM2

Nainen ja mies, heidän lähes paljaat vartalonsa. Ne kietoutuvat toisiinsa ja rakentavat näin vuoriston. Tässä on jotain symbioottista, jotain hyvin herkkää. Tässä näyttäytyy se, miten monitahoinen teos Näkymättömät maat todellakin on. Nuket ovat keskiössä, ne kertovat pääosin varsinaisen tarinan, mutta myös näyttelijöiden välinen kanssakäyminen antaa aineksia tulkinnoille.

Tietyllä tavalla esitys on myös hyvin raju. Sitä edustaa tietenkin jo itse tarina, joka esimerkiksi pitää sisällään silmitöntä väkivaltaa, kun pakolaisia kuolee helikopterista osoitetun tulituksen seurauksena vuoristoon. Rajua on kuitenkin myös näyttelijöiden antautuminen: he painavat kasvonsa vesiastioihin ja pidättävät veden alla hengitystään niin pitkään, että katsojaa alkaa hirvittää.

Niklas Nybomin äänisuunnittelu sitoo tarinaa tehokkaasti yhteen. Jarkko Forsmanin valot puolestaan luovat visuaalisesti ansiokkaita illuusioita. Sandrina Lindgrenin ja Ishmael Falken yhteistyö on ihailtavan vahvaa ja tiivistä, dynamiikaltaan omaa luokkaansa.

Näkymättömät maat -teoksessa toteutustekniikat nousevat auttamatta keskiöön vieden näin suurimman osan huomiosta, jolloin ehkä itse tarina ei ole sellaisella jalustalla kuin normaalisti. Tämä tosin on paljolti jo katsojan omaakin syytä, sillä huomio kiinnittyy lähes automaattisesti siihen, miten kaikki tehdään. Tunnin kestävä esitys on juuri sopivan mittainen, ei liian lyhyt eikä liian pitkä. Pieni tila ja myös katsojalta äärimmäistä tarkkuutta vaativa toteutustapa rakentavat sellaisen intensiteetin, ettei esitys pidempikestoisena ehkä kantaisi.

TEHDAS Teatterissa lähimenneisyydessä näkemäni nukketeatteriesitykset ovat herättäneet kiinnostukseni siihen, miten marginaaliset toteutustavat ja tekniikat suhteutettuna itse tarinaan voivat luoda välillään räikeitäkin kontrasteja. Siinä on jotain irrationaalista, ja se on kiehtovaa. Näkymättömät maat on tästä hyvä esimerkki: jollakin tasolla on jopa hiukan koomista, kun pieniä nukkeja liikutellaan ihmisen iholla jne., mutta samaan aikaan kerrotaan tarinaa äärimmäisen vakavasta aiheesta. Säilyttääkseen uskottavuutensa tällainen vaatii lujaa taidokkuutta, ja sitä Livsmedletin Näkymättömät maat todenteolla edustaa.

Jaakko Virrankoski

Jaakko Virrankoski
Olen valmistunut Turun yliopistosta filosofian maisteriksi vuonna 2013 opiskeltuani mm. kirjallisuutta, draamakasvatusta, taidehistoriaa ja suomen kieltä. Opiskeluaikana ja sen jälkeen olen kirjoittanut monipuolisesti erilaisista kulttuurin alueista toimien esimerkiksi bloggaajana ja kulttuuritoimittajana Cult24-verkkolehdessä sekä kolumnistina Suomen draama- ja teatteriopetuksen liiton jäsenlehdessä, Fideassa. Erityisesti Cult24:ssä roolini olivat varsin moninaiset. Niihin kuului työskentely niin kuvataidekriitikkona, teatterikriitikkona, festarireportterina, euroviisubloggaajana kuin sekalaisemminkin eri kulttuurin aloja käsittelevien tekstien tuottajana. Noiden vuosien aikana voin sanoa kokeneeni liudan uskomattoman upeita hetkiä, mistä olenkin suuresti kiitollinen. Paljolti olen silti keskittynyt esittävään taiteeseen, kuten teatteriin ja musiikkiin, ehkäpä siksi, että ne ovat kiinnostaneet minua ja mahdollisuuksia niiden käsittelemiseen on sattunut siunaantumaan. Siltikään en tahdo tarkasti rajata, mitkä kulttuurin alueet erityisesti alaani ovat ja mitä tekstini Extemporessa käsittelevät, sillä sellainen ei sovi minulle; ovien on oltava avoinna kaikkialle ja teiden on johdettava uusiinkin suuntiin – siinä piilee elämän viehätys. Voi toki olla, että toisinaan pitäydyn jossakin tietyssä teemassa tovin pidempään, jos niikseen sattuu. Mutta vaikka tällainen vailla rajoja oleva "sinne-tänne-suhailija" olenkin, fyysinen tukikohtani silti on kulttuuritarjonnaltaan rikkaassa Turussa, joka tätä nykyä on myös suosittu elokuvien kuvauskaupunki. Muutin tänne kesällä 2006 ja voin sanoa viihtyneeni. Oikeastaan ihastun tähän kaupunkiin yhä uudelleen. Extemporen blogiteksteissäni näkyykin aivan varmasti paikallisuus, mutta ei tokikaan välttämättä aina. Mitäpäs muuta... Rakastan diskoja ja peilipalloja, juhlia, Madonnaa, Pet Shop Boysia, taidokasta poikkitaiteellisuutta, Andy Warholia, Jean-Michel Basquiatia, kesää, festareita, kulttuurihistoriaa, suuria kaupunkeja, Baz Luhrmannin elokuvakerronnallista näkemystä, Euroviisuja, ihmisiä, Michael Cunninghamin kerrontaa, kaihoisia tarinoita – kaiketi elämää ylipäätään. Tämä kai lienee kelpo lähtökohta kulttuuriblogistille.