“Vaikka Prokofjev periaatteessa kuuluu omiin suosikkeihini, hänelläkin on kappaleita, jotka menevät itselleni liian moderneiksi ja riitasoinnullisiksi. Tämä kappale ei ollut suosikki-Prokofjeviani, mutta siitä jäi hyvä fiilis.” Näillä lauseilla kommentoin viimeksi Prokofjevin 2. pianokonserttoa Musiikkitalolla. Kerroin myös “fanihetkestä” väliajalla, kun pianisti Boris Giltburg jakoi nimmareita lämpiössä. Alle kuukausi tästä edellämainitusta hetkestä olimme jälleen kuuntelemassa Prokofjevin 2. pianokonserttoa – tällä kertaa RSO:n konsertissa.

Ennen pianokonserttoa kuulimme Joonas Kokkosen 4. sinfonian. Hänelle sinfoniat merkitsivät vakavaa musiikkia, minkä kyllä huomasi tässä sinfoniassa, ja se vetosi minuun. (Olen tyypillinen suomalainen: synkkyys vetoaa minuun, haha.) Kokkosella oli tietynlaisia näkemyksiä sinfonioidensa rakenteelle, minkä vuoksi neljäs sinfonia jäi hänen viimeisekseen, vaikka hän suunnittelikin viidettä pidemmän aikaa. Kuten suomalaisessa pop/rock-musiikissa, myös klassisen musiikin saralla lämpenen harvoin kotimaiselle musiikille.

Kokkosen jälkeen oli tosiaan Prokofjevin pianokonsertto. Säveltäjä omisti vuonna 1912-1913 valmistuneen teoksensa ystävänsä Maximilian Schmidthofin muistolle. Viimeksi mainitsin siitä, miten nuotit hävisivät vallankumouksessa, mutta säveltäjä kirjoitti sen uudelleen ulkomuistista. Prokofjevin muistelmista käy ilmi, että hän piti ihmisten provosoimisesta, muttei tehnyt sitä aina pelkästään pilailumielessä. Tiesittekö muuten, että säveltäjä sai teoksillaan useita Stalinin palkintoja ja hän jopa kuoli samana päivänä kuin edellä mainittu Neuvostoliiton johtaja. Jos verrataan muihin sen ajan säveltäjiin, esimerkiksi Sostakovitsiin, Prokofjevillä oli siis Neuvostoliitossa selkeä erikoisasema.

13-1-4064952

Pianisti Olli Mustonen. Kuva täältä.

Väliajan jälkeen oli vuorossa tsekkiläinen Bohuslav Martinu, jonka 4. sinfonian kuulimme viimeiseksi. Martinu asui ensin Prahassa ja sitten Pariisissa. Kun Hitler hyökkäsi II maailmansodassa Ranskaan, säveltäjä pakeni Yhdysvaltoihin, jossa hän sävelsi ja kantaesitti  sinfoniansa. Kuten Joonas Kokkonen, myös Martinu aloitti sinfonioiden säveltämisen vasta 40-vuotiaana, ja alkuun päästyään sinfonioita tulikin sitten tiiviiseen tahtiin vuosina 1941-1953.

Oli hauskaa verrata samaa teosta kahteen otteeseen ja katsoa, muuttuuko mielipide suuntaan tai toiseen. Tällä kertaa mielipide ei tainnut hirveästi muuttua. Illan konsertissa taisin kuitenkin pitää eniten Martinun 4. Sinfoniasta!

Prokofjev, Kokkonen & Martinu RSO / Musiikkitalo

 

Tuire Arjava
Parikymppinen nainen, joka rakastaa erilaisia kulttuuririentoja, kirjojen lukemista, klassista musiikkia, sekä hyvää ruokaa. Blogissa pääsee seurailemaan Helsingin erilaisia kulttuuritapahtumia, joskus muunkin Suomen ja ulkomaiden nähtävyyksiä. Viestiä voi laittaa osoitteeseen culturallifeofhelsinki(at)gmail.com :) Seuraa Twitterissä (Culturellelife), Facebookissa (Kulttuurielämää Helsingissä) ja Instagramissa (Kulttuurielamaahelsingissa).
Tuire Arjava