Kesälomat alkavat virallisesti huomenna, minkä jälkeen suuntaan hetkeksi mökkeilemään Päijänteelle. Mutta palataan hetkeksi vielä helmikuun alkuun, ja HKO:n konserttiin Musiikkitalolle. Illan konsertti koostui kolmesta säveltäjästä, joista odotin eniten Tsaikovskia, mutta yllätyin iloisesti toisestakin säveltäjästä!

Ensimmäiseksi kuulimme puolalaisen Karol Szymanowskin Konserttialkusoiton op. 12, joka on sävelletty vuosina 1904-1905. Kappale on muuten Szymanowskin ensimmäinen orkesteriteos, ja se pohjautuu kirjailija Tadeusz Micinskin runoon Ritari Witez. Runon ajatuksena on se, että uuden ihmisen on tuhottava vanhat jumalat voidakseen kehittyä. Säveltäjä arvasi jo teosta säveltäessään, ettei se tulisi miellyttämään kaikkia ja kantaesityksessä juuri näin kävikin. Yllätyin, miten paljon pidin teoksesta, se oli kaunis ja voimakas: hieno alku venäläiselle konsertille. Kaverini totesi minulle väliajalla, että teos oli epätyypillistä Szymanowskia. Siinä ehkä syy miksi pidin kappaleesta niin paljon, haha.

Konserttialkusoiton jälkeen oli vuorossa Sergei Prokofjeviä, ja hänen Pianokonserttonsa nro 2. Kapellimestarina toimi Vasili Sinaiski ja pianoa soitti Boris Giltburg. Molemmat olivat todella karismaattisia esiintyjiä, ja pianisti Giltburg on soittamisen ohella myös valokuvaaja, bloggaaja ja tietokonenörtti, joka puhuu viittä eri kieltä, vau! Prokofjev sen sijaan tunnettiin varsinaisena kauhukakarana. Konsertin ohjelmalehtisestä kävi ilmi, että hänen riitasointunsa sekä hakkaava pianotyylinsä herättivät suurta pahennusta aikalaisissa ja illan aikana kuultu 2. pianokonsertto sai kantaesityksessään vuonna 1913 viharyöpyn päälleen: ”hullun musiikkia!” Yli 100-vuotta myöhemmin mielipiteet ovat kuitenkin kääntyneet, ja teosta pidetään nykyään suuressa arvossa.

hko_borisgiltburg76creditsashagusov

Kuva täältä.

Pianokonserton partituuri (eli nuotit) muuten hävisivät Venäjän vallankumouksen pyörteissä ja säveltäjä joutui kirjoittamaan sen muististaan uudelleen. Aluksi hän väitti kirjoittaneensa version täysin uudestaan, mutta jälkeenpäin hän korosti muokanneensa vain muutamia yksityiskohtia. Kappaleen soolo-osuus on kuulemma niin vaativa, että se panee parhaimmatkin pianistit koville. Vaikka Prokofjev periaatteessa kuuluu omiin suosikkeihini, hänelläkin on kappaleita, jotka menevät itselleni liian moderneiksi ja riitasoinnullisiksi. Tämä kappale ei ollut suosikki-Prokofjeviani, mutta siitä jäi hyvä fiilis. Väliajalla koimme pienen ”fani-momentin” Musiikkitalon lämpiössä, kun Boris jakoi nimmareita leveästi hymyillen ja saimme nimmarin pianistin levyn kanteen.

Viimeisenä (muttei todellakaan vähäisempänä) oli vuorossa ihana Tšaikovski ja 3. sinfonia, jonka lisänimi on ”Puolalainen”. Sävellystyönsä aikana Tšaikovski vietti aikaa runoilija Vladimir Shilovskin maatilalla. Teos on myös muuten Tšaikovskin ainoa sinfonia, jossa on viisi osaa neljän sijasta. Sinfonian vastaanotto oli vuonna 1875 positiivinen, vaikka säveltäjä itse olikin kriittinen. Hän oli hetkeä aikaisemmin saanut murskatuomion Nikolai Rubensteinilta, jolle oli näyttänyt ensimmäistä pianokonserttoaan, mikä luultavasti lisäsi hänen näyttämishaluaan. Ohjelmalehtinen kertoi, että 3.sinfoniaa soitetaan nykyään harvemmin, sillä jotkut ovat sitä mieltä, että juuri säveltäjän näyttämishalut saivat hänet yrittämään liikaa. Olipa asia miten päin tahansa, tuttuun tapaan pidin Tšaikovskista kaikista eniten.

Szymanowski, Prokofjev, Tšaikovski/ HKO Musiikkitalo

 

Tuire Arjava
Parikymppinen nainen, joka rakastaa erilaisia kulttuuririentoja, kirjojen lukemista, klassista musiikkia, sekä hyvää ruokaa. Blogissa pääsee seurailemaan Helsingin erilaisia kulttuuritapahtumia, joskus muunkin Suomen ja ulkomaiden nähtävyyksiä. Viestiä voi laittaa osoitteeseen culturallifeofhelsinki(at)gmail.com :) Seuraa Twitterissä (Culturellelife), Facebookissa (Kulttuurielämää Helsingissä) ja Instagramissa (Kulttuurielamaahelsingissa).
Tuire Arjava