Mitä tästä pitäisi osata sanoa? Leea Klemolan uusin ohjaus Maaseudun tulevaisuus hämmentää minua – ja tavattomasti hämmentääkin.

Leea ja Klaus Klemolan uusin, pastoraalinäytelmä Maaseudun tulevaisuus sai kantaesityksensä eilen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä. Tiettävästi Klemolat vierailevat ensimmäistä kertaa Kansallisteatterissa, mikä on jo sinällään vallan kiinnostavaa.

Olen aikaisemmin lukenut muutamia Leea Klemolan näytelmiä, mutta nähnyt vain yhden. Tanssiteatteri Minimin Miehen kuolema viihdytti minua viime keväänä Korjaamo Teatterissa räävittömällä huumorillaan.

Nyt se, räävitön huumori, tuntui olevan tipotiessään.

Klemoloiden Maaseudun tulevaisuudelta odottaa enemmän.
Ohjaaja-Klemolan teatterin kielioppi on haastavaa ja epärytmistä. Ensimmäisellä puoliajalla Klemoloiden tarina jaksaa viihdyttää, mutta toisella puoliajalla on vaikeuksia istua penkissä tuskastumatta. Suoraan sanottuna tipuin kärryiltä enkä päässyt hetkeen takaisin kyytiin. En tajunnut mistään mitään. Lopun absurdissa joulukohtauksessa kuitenkin hieman piristyin ja tunnelma nousikin loppua kohti.

Dramaturgisesti esitys tarjoaa näyttelijöille hyvin tasavertaisia rooleja. Sari Puumalainen alkoholisoituneena ja puoliksi palaneena lampaana on osoitus Klemolan groteskista ja vinksahtaneesta huumorintajusta – Puumalainen vetää roolinsa antaumuksella. Myös Mari Turunen tekee takuuvarman roolityön raskaana olevana vuohena. Esitys ei ole mitään visuaalisuuden ylistyshuutoa, vaikkakin Tuomas Lampisen komea pukusuunnittelu pääsee oikeuksiinsa ennen kaikkea Jukka Puotilan upeassa hevoshaamun hahmossa.

Vaikka välillä esitys liitelikin jossakin yläpilvessä ja en tajunnut mistään mitään, en antanut sen tällä kertaa häiritä.
Menin mukana enkä ahdistunut.

Esityksen omat sivut
Arvio kirjoitettu 26.11.2014 kantaesityksestä.
Artikkelin kuva: Tuomo Manninen / Kansallisteatteri